HERMOSTUUKO PAAVALI

Mitähän Paavali ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kirjeitään luetaan 2000 vuotta myöhemmin kautta kristikunnan? Olisiko tyytyväinen? Kukaties vähän ylpeäkin? Ehkä näin, mutta...

Saattaisi se Paavali olla pettynytkin. Ottaisi ne kirjeensä käsistämme ja kukaties repisi silpuksi. Sitten hän kyllä selittäisi:
"Nämä kirjoitettiin sille ajalle, niihin oloihin, niille ihmisille. Tein sen heille ymmärrettävällä kielellä ja käytin heille tuttuja käsitteitä. Miten te voitte puhua uskosta - tämän päivän asiasta - 2000 vuotta vanhoilla käsittämättömiksi muuttuneilla kielikuvilla! Puhukaa elävästä Kristuksesta tämän päivän ihmiselle tämän päivän kielellä!"
Seuroissa Kauhasilla 4.12.1990.

ERILAISIA PÄIVIÄ

"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"
"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!"

Tuttuja nuo lauseet ovat meille kaikille. Ja tutusta kirjasta. Mutta erilaisia ne ovat, kovin erilaisia - niin kuin kahdesta täysin eri maailmasta otettuja. Toisessa tunnetaan Jumalan hylkäämänä olemisen kauhu. Toinen taas kertoo täydellisen turvallisuuden tunnoista.

On tarpeellista kuitenkin huomata, että ne ovat Raamatussa peräkkäisiä psalmeja. Ja niiden molempien alussa on luettavana samat sanat:
"Tämä on Daavidin psalmi"!

Vaihteleva on tämä ihmisenä olemisen osa. Jokaisella.
Hyvölänniemen leirikeskuksen vapunaaton seuroissa 30.4.1993.

ERI TAHDISSA

Isäni hautaa luotiin juuri umpeen. Muistan, miten tätini tuli vierelle lohduttamaan:
"Voi, minä ymmärrän! Tämä on sinulle elämäsi vaikein päivä!"

Ei se minua loukannut. Mutta ei hän myöskään minua ymmärtänyt. Ei alkuunkaan. Sairauden, kuoleman ja eron itkuja oli jo kauan kodissa yhdessä itketty. Nyt oli jo levon ja kiitollisuuden aika.

Ei täti ymmärtänyt. Totta hän kyllä puhui - omasta näkökulmastaan. On tarpeen aina muistaa, että me erilaiset ihmiset käymme läpi täsmälleen samojakin asioita aina eri tahdissa ja eri etäisyyksiltä.
Isäni haudalla 26.2.1983.

TUSKIN LISÄTTÄVÄÄ

Ukki oli käymässä tyttärensä luona. Ruoka oli jo valmiina, ukki ja tyttärentytär paikoillaan istumassa. Viime hetkellä äidillä tuli kuitenkin asiaa vielä talon kellariin.

Ukki ehdotti, että odotetaan äiti ennen kuin aloitetaan ruokailu - äiti kun osaa hoitaa ruoan siunaamisen perheen oppimalla ja käyttämällä tavalla. Pienimmäinen ei kuitenkaan jaksanut enää odottaa. Eikä hänen mielestään aikuisia tarvittu myöskään siunausavustajiksi.

Kädet ristissä ja pää kumarassa tyttö siunasi:
"Tässä me nyt olemme.
Jumala ompi kannoillamme.
Anna meidän syödä. Aamen."

Lyhyesti ja tiiviisti. Omilla sanoilla. Kaiken sisältävästi. Ukilla ei ollut mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Minä en osaisi tuoda näin tiiviisti noista kolmea rukouksen perusasiaa omilla sanoillani esille.

Ensimmäiseksi on kyse yhdessä olemisesta Jumalan kasvojen edessä. Toiseksi on kyse siitä, että Jumala siunaa ja varjelee, ympäröi meidät edestä ja takaa kuten Raamatussakin sanotaan - ja sanamuodotkin olivat kuin Lutherin taisteluvirrestä tempaistuina! Ja kolmanneksi me saamme pyytää Jumalalta aina kaikkia elämämme tarpeita.
Honkarannan perheillassa 10.12.1998.

EI MITÄÄN HARRASTELUA

"Ei niin pientä virkaa, ettei se eränkäyntiä haittaisi!"

Nykypäivänä tuo vanha sanonta kuullaan yleisimmin huulena. Sillä kerrotaan, että arkiset työtehtävät tahtovat häiritä monia mukavia harrastuksia. Alun perin tuo vanha sanonta tarkoitti kylläkin aivan muuta.

Se eränkäynti oli nimenomaan sitä perustyötä, itsensä ja perheensä raskasta hengissä pitämistä. Ja se, joka sitten pisti itsensä likoon ja lähti yhteisten asioitten hoitajaksi kunnan, kylän ja seurakunnan tehtäviin, siltä se oli poissa oman talon toimeentulosta. Ja kuitenkin niihin tehtäviin lähdettiin.

Nyt ollaan myyjäispöydän vieressä. Nämäkin kertovat, että tuo virka, tärkeäksi nähtyjen asioiden hoitaminen, on otettu vastaan. Tämänkin illan valmistelu on ollut poissa monen talon omasta "eränkäynnistä". Aikaa, rahaa ja omien käsien taitoja on annettu toisten hyväksi - yhteiseksi hyväksi. Siitä rakentuu lähimmäisyys.
Yhteisvastuumyyjäisissä Korpijoen koululla 20.3.1990.

NURMETTUUKO VAI JÄÄTYYKÖ KIRKKOTIE

Nuorella miehellä oli syttynyt halu käydä kirkossa. Äiti ja vanhempi veli kielsivät. Se oli joutavaa ajan tuhlausta. Siihen käytetty aikakin oli poissa talon omista töistä. Varmemmaksi vakuudeksi veli vielä piilotti kengät tuolta kirkkomatkalle mieluilijalta.

Mutta poika lähti. Juoksi avojaloin syksyistä jäistä maantietä 15 kilometriä - ja oli kotikirkossa jumalanpalveluksessa!

Luin lehdestä kirkollisia ilmoituksia. Näkyy olevan taas kirkkokyyti tarjolla, linja-autolla kirkon eteen asti. Kehtaisikohan lähteä?

Ennen kehtasivat. Niin ainakin tuo poika 1880-luvulla...
Kuvattu kirkkomies syntyi 2.12.1863 - puhuttu seuroissa 2.12.1993.

KORKEA KYNNYS JA NARISEVA OVI

Seurakunnan kynnyksistä on tänä päivänä tapana puhua. Meillä Kiuruvedellä korkein kynnys on tuolla kirkonmäen alla. Näin keväällä se on kaikkein pahimmillaan. Roudan pullistellessa autojen pakoputket ja pohjapanssarit siinä kolahtelevat.

Kynnyksen lähellä on myös ovi. Siitä entinen lauluntekijä valitteli:
"Ei kotini ovi ees narahtanut, poika kun maailmalle lähti..."

On tapana sanoa, että kynnykset pitää saada pois ja ovet on avattava levälleen. Näin onkin. Tulijalle on sylin oltava auki, jokaiselle. Mutta entäpä jos seurakunnassa sittenkin tarvittaisiin jonkinlaisia kynnyksiä ja narisevia ovia?

Ne eivät estä sisälle tulijoita. Mutta ne ovat meille merkkejä, jos ollaankin menossa ulkopuolelle, äänen kantamattomiin, liian kauas. Kyllä meillä tarvitaan korkeita kynnyksiä ja narisevia ovia, sellaisia rajoja, joita ei voi vahingossa ja huomaamatta ylittää.
Saarnasta Kiuruveden kirkossa 2. rukouspäivänä 10.5.1987.

MIHIN SUUNTAAN MUUTETAAN

Siunasin tänä aamuna miehen, maatilan vanhan isännän. Puhuin siunauksessa armahtavasta Jumalasta ja kristityn toivosta - ainakin yritin niistä puhua.

Haudalta palattaessa yksi saattajista kävi kuiskaten varmistamassa minulta:
"Tiesikös pastori, että tämä vainaja oli aikoinaan ankara juoppo?"

Jäin tuota kuiskuttelevaa tietoa miettimään. Mihinkähän suuntaan sitä puhetta olisi pitänyt muuttaa? Pitäisikö sitä armoa ja toivoa tuommoisen juopon kohdalla lisätä vai vähentää? Entäpä omalla kohdallamme? Tai kyselijöitten kohdalla?

Mutta meinasi unohtua vastaamatta, kun kerran kysyttiin. Kyllä minä tiesin. Ja tuntui kotiväkikin olevan tietoinen kuiskatusta asiasta, kovasti tietoinen.
Muistilappu työpöydälläni hautajaisten jälkeen syksyllä 1990.