PEITETTYJÄ SILMIÄ

Lehdessä oli kuva seurakuntatalollamme pidetystä esitelmä- ja keskusteluillasta. Esitelmän pitäjän takana tutulla paikalla ei kuitenkaan näkynyt alttaritaulumme pienoismallia. Ristiinnaulitun kuva oli siististi peitelty valkeilla liinoilla. Jäin miettimään, miksi näin oli. En usko, että tilaisuus olisi ollut paikkaan sopimaton. Enemmänkin se varmaan kertoi pyhästä arkuudesta ja kunnioittamisesta. Silti se herätti minussa ajatuksia, ajatuksia silmien peittämisestä.

Peitetyt Kristuksen kasvot ovat meitä vastassa toisessakin, meille tutussa kohdassa:
"Ja miehet, jotka pitivät Jeesusta kiinni, pilkkasivat ja pieksivät häntä. Ja he peittivät hänen silmänsä ja sanoivat: ´Profetoi nyt! Kuka sinua löi?" (Luuk. 22)

Myös meidän ihmisten peitetyt omat silmät ovat mukana näissä samoissa vaiheissa:
"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät..." (Jes.53)

Ja on sitten vielä kolmaskin näkökulma silmien peittämiseen. Minussa itsessäni on jotakin, mitä en tahtoisi toisten enkä ainakaan Kristuksen näkevän. Sen me kuulimme viime pyhänä tässä samassa paikassa rovasti Viljo Porkolan saarnassa:
"Kristus on meille jokaiselle äärimmäisen hankala ihminen! Se, joka ei ole kokenut häntä hankalana ja häiritsevänä, se ei liene ollut koskaan hänen seurassaan..."
Saarnassa Kiuruveden kirkossa pitkäperjantaina 9.4.1993.

KRUUNA VAI KLAAVA

Mikä on mielestänne tärkein elämänohje?

Mielestäni pysyvimmän ja kestävimmän elämänohjeen voi sanoa näillä sanoilla: rukoile ja tee työtä! Siinä on mukana Jumalasuhteen hoitaminen ja siinä on mukana arkinen käsien työ toisten ihmisten joukossa. Ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. Vain nuo kaksi yhdessä - Jumala ja lähimmäinen - antavat suunnan ja tarkoituksen elämään. Siksi paras elämänohje, mitä minulla on, on noissa sanoissa: rukoile ja tee työtä.

Tuohon tyyliin piispa Matti Sihvonen viime viikolla vastasi Kiuruveden ammattikoululla oppilaiden tekemään kysymykseen.

Tärkeimpiä elämänohjeita on aina kyselty. Ja aivan samoilla ajatuksilla - vaikkakin eri sanoilla - siihen on kirkon opetuksessa myös vastattu. Vastausohje piispalle ja meille kaikille annettiin äsken luetussa Jeesuksen keskustelussa lainopettajan kanssa. Jeesushan vastasi sille lain tärkeintä käskyä kyselleelle:
"Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, yli kaiken. Se on tärkein käsky. Ja toinen yhtä tärkeä on tämä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22)

Jokaisessa kolikossa on erottamattomasti kaksi erilaista puolta. Yhtä tiukasti kuin nuo erilaiset kolikon puolet pysyvät toisissaan kiinni myös usko ja rakkaus, suhteemme Jumalaan ja lähimmäiseen. Usko ja rakkaus ovat niin täysin erilaisia - ne jopa puhuvat kokonaan eri asioista. Silti ne ovat erottamattomasti kiinni toisissaan!
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 10.10.1993.

VIESTI PERILLE

Vaellusrippikoululaisten kanssa luettiin jouluevankeliumi. Hetken päästä alettiin myös kysellä. Nuorten suulla kuului:
"Miten se muka voi olla mahdollista? Voiko tuollaista uskoa?

Joku nuorista selitti neitseestäsyntymisen ihmettä uusimmilla tieteen antamilla selityksillä. Moni vain hiljaa ihmetteli. Ja joku sanoi taas asian ääneen:
"Tuo on kuule sellainen asia, joka on aikuiselle järkevälle ihmiselle este uskolle. Se on este koko kristittyjen asian vakavasti ottamiselle!"

Yksi nuorista palautti keskustelun takaisin Raamatun äärelle. Hän halusi välttämättä lukea ääneen jouluevankeliumin päälle pätkiä Raamatun alusta, luomiskertomuksesta.

Jumala siis loi kaiken, mitä on olemassa. Hän teki sen alussa. Ja hän teki sen kerta kaikkiaan tyhjästä. Sitten tuo lukija heitti vielä toiselle kyselijälle:
"Miten sinä et tuota ihmettele? Et epäile koko maailmankaikkeuden tyhjästä luomista, mutta takerrut yhteen erikoiseen syntymään!"

Jotenkin siinä minunkin ajatuksissani asiat loksahtivat oikeisiin mittasuhteisiin. Eihän tärkeän viestin tullessakaan liene tärkeintä millaiseen kuoreen se on laitettu. Eikä sitäkään pohdita, tuotiinko kirje laatikkoon jalan vai pyörällä tai kenties autokyydillä. Tärkeintä on, etä viesti ystävältä on saatu, että se tuli perille, avatuksi, luetuksi ja ymmärretyksi. Osaisinpa löytää olennaisen! Osaisinpa olla takertumatta epäolennaisiin!

Saarnassa Kiuruveden kirkossa 25.12.1996.

KÄSIVARREN LAPISSA

Enontekiön Hetan kirkon alttaritaulun muistaa. Siinä on vastassa paikkakunnan ihmisille tuttu ja arkinen näky. Korkean taulun etualalla on lappalaispariskunta kirjavissa lapinasuissaan. Ja taempana pieni porotokka etenee karun tunturimaiseman keskellä. Pariskunnan ympärillä olevat paksut hanget ja lumesta törröttävät kituliaat tunturikoivut kertovat elämän kovuudesta - tiukassa olevasta leivästä ja tiukoilla olevista ihmisitä.

Tuossa oli kuitenkin vasta osa siitä mosaiikkisestä alttarikuvasta. Kaiken tuon yläpuolelle on kuvattu Kristus. Ja hänet on kuvattu juuri sellaisena kuin helatorstain tekstikin hänet meille kuvaa: taivaaseen korotettuna, kaiken yläpuolella olevana ja kädet siunaukseen levitettyinä. Helatorstainahan ei puhuta poismenneestä eikä joutilaisuuteen siirtyneestä Kristuksesta. Silloin puhutaan tehtäväänsä astuneesta, valtaistuimellaan olevasta, työtään tekevästä ihmisten puolustajasta.

Jotenkin se kuva puhuttelee. Siinä on arki ja sen elämä - kaikki sen ihanimmat ja ikävimmät asiat. Ja samalla siinä on näitten ihmisten yksinkertainen usko. Jumala siunaa, hoitaa ja antaa voimia tavallisen arkemme keskelle, jotta selviäisimme ja jaksaisimme. Tuollainen oman elämän taulu olisi hyvä olla jokaisella...
Saarnassa Wähäväkisten juhlaveisuussa Kiuruveden kirkossa 12.5.1999. - Kiuruveden kirkon ja Hetan kirkon alttaritaulut on tehnyt taiteilija Uuno Eskola.

RUMA KUVA

Oltiin kastejuhlassa tässä kirkossa. Vanhemmat, kummit, sukulaiset ja ystävät seisoivat kastemaljan vierellä. 3-vuotias pikkupoika liikuskeli omissa oloissaan alttarikaiteen luona kuoriosassa. Yhtäkkiä alkaa kuulua hätääntynyt pojan itku. Itku jatkuu vielä isän sylissäkin. Se peittää kaiken muun alleen. On yhdessä jäätävä odottamaan itkun tyyntymistä.

Ensimmäiset kyselyt itkun syystä jäävät vastausta vaille. Hetken kuluttua selitys kuitenkin kuuluu. Poika osoittaa sormella alttaritaulua, katsoo varovasti isän olan yli ja sanoo nyyhkytyksensä lomassa kuuluvasti: "Tuo on niin ruma kuva!"

Siinä sitä ollaan - hämillään ja häpeissään. Muuten hiljaisen kirkon holveissa ja jokaisen paikalla olijan korvissa kaikuvat vain pojan sanat alttaritaulusta ja sen ristiinnaulitusta: "Tuo on niin ruma kuva!"

Joku meistä aikuisista yrittää korjata tilannetta. Hiljaisena supatuksena kuuluvat meidän viisaitten aikuisten selitykset: "Eihän tuo ole ruma! Sehän on nätti kuva. Jeesus on siinä ristillä!"

Tyynnyttely-yritys saa itkun uudelleen yltymään. Entistä kovempina kuuluvat taas pojan huudot kirkon holveissa: "Ettekö te tajua! Tuo on ruma! Tuosta vuotaa verta! Ettekö te tajua!"

Emme me tosiaan tajua...

Saarnassa Kiuruveden kirkossa pitkänäperjantaina 9.4.1993.

TAPOJENSA ORJA

Intialaisessa yhteisössä erään opettajan kissalla oli tapana häiritä levottomalla käytöksellään yhteistä rukousta. Rauhan säilyttämiseksi kissa oli sidottava kiinni. Lopulta opettaja kuoli. Kissa kuitenkin haettiin senkin jälkeen aina paikalle ja sidottiin totuttuun tapaan kiinni rukousten ajaksi.

Lopulta kissakin kuoli. Mutta yhteisössä osattiin selvitä uudesta ja oudosta tilanteesta. Niinpä hankittiin uusi kissa, jotta se voitiin vuorostaan sitoa asiallisesti kiinni rukousten ajaksi...

Moni museo kadehtisi tuollaista toimintaa. Mitään ei joudu hukkaan. Kaikki kerätään talteen, tosin tietämättä miksi ja mihin tarkoitukseen. Näitä museioita ja tätä omituisten tapojen vankina olemista ei tarvitse mennä Intiaan asti katsomaan. Varuillaan saa olla. Kirkossakin.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 24.1.1999.

SESONKITAVARAA

Ostin kirjakaupasta joulun alla kynttilänjalan, sellaisen, jossa on kaksi enkeliä. Kotiin tultuani tarkistin vielä kassakuitin. Enkeleitten kohdalla oli kuitissa selitteenä vain sana: "Sesonkitavarat"!

Onkohan joulukin meille sesonkitavaraa? Monesti sanotaan, että maailman helpoin homma on ruveta papiksi - kunpahan käy kerran viikossa pyhäaamuna pöntössä puhumassa! Sesonkijoulussa Jumala ja Jeeesus-lapsi päästetään vielä helpommalla - kunpahan käy kerran vuodessa Beetlehemissä syntymässä!

Saarnassa Kiuruveden kirkossa 26.12.1996.

TÄHTITARHOJEN TAKANAKO

Harvinaisen monessa suomalaisessa kodissa on näinä viikkoina uskallettu tarttua Raamattuun, on uskallettu tuoda se omaan kotiin ja on rohjettu antaa se ystäväperheelle lahjaksi. Uudenkin käännöksen lukijat etsivät vastauksia kysymyksiinsä siitä, millainen Jumala on. Aluksi siihen vastataan niillä yleisillä totuuksilla: Jumala on rakkaus; Hän on kaikkivaltias, täydellinen, iankaikkinen, kuolematon, armollinen...

Joulu kuitenkin kertoo meille, miten tämä Jumala sitoutuu maailmaan, miten tämä Jumala tulee aina arkisimman elämäntodellisuuden keskelle. Jumala suostuu järkyttävän arkisiin asioihin. Koko kristillinen usko on täynnä tätä samaa ihmettä:

Jeesus Kristus, tuo maailman Vapahtaja, on lihaa ja verta, avuton lapsi...

Pyhässä ehtollisessa meille ei anneta jalometallin kappaleita muistoksi, vaan leipä pellon viljasta ja viini rypäleiden mehusta kelpaavat Jumalan armon asumispaikoiksi ja eteenpäin viejiksi...

Pyhässä Raamatussa Jumala suostuu siihen, että arkisen kielen inhimilliset ja ymmärrettävät sanat ovat Jumalan puhetta ihmiselle...

Ihmisen järki saattaa hyvinkin runollisesti tunnustaa: minä uskon, että Jumala on tähtitarhojen takana. Joulun viesti ei kuitenkaan kerro meille kaukaisen salaisesta ja tähtitarhojen takana asuvasta Jumalasta. Sen sanoman ydin on: "Jumala on meidän kanssamme."
Saarnassa Kiuruveden kirkossa uuden raamatunkäännöksen ilmestymisen jälkeisenä jouluna 25.12.1992.

VAARALLISTA

Viime vuosina on miltei kaikki elämän arkiset perusasiat todettu tieteellisillä tutkimuksilla ihmiselle vaarallisiksi. Välillä puhutaan sokerista, sitten leivästä ja kohta varoitetaan voista - ja taas kohta uusista asioista. Joku onkin tästä kyllästyneenä tiivistänyt tämän jatkuvan vaaroilla uhkailemisen omaan terävään johtopäätökseensä: "Vesi kohtuullisesti nautittuna ei liene ihmiselle vaarallista!"

Hienoinkin aate ja parhainkin keksintö tarjoaa aina mahdollisuuden paitsi hyviin ja hyödyllisiin myös täysin vääriin ja vahingollisiin sovellutuksiin. Uskon nimissä on tehty ristiretkiä. Itsenäisyyden, vapauden ja turvallisuuden nimissä on useimmat sodatkin aloitettu...
Saarnassa Kiuruveden kirkossa Itsenäisyyspäivänä 6.12.1986.

TIENVIITTA

Vanhan kirkon kastekysymyksistä kolmas - uskotko sinä Pyhään Henkeen? - on monelle meistä tavattoman vaikea. Luojassa ja Lunastajassa tuntuu olevan jotakin, mihin tarttua, jotakin, mikä pysyy käsissä - tai jonka käsissä minä pysyn. Mutta Pyhä Henki jää jotenkin epämääräiseksi. Ajatuspohdinnoissa sille ei tahdo jäädä tilaa. On hankalaa uskoa johonkin, joka tuntuu jäävän kaikin puolin epämääräiseksi.

Tämä vaikeus liittyy Pyhän Hengen tehtävään. Pyhä Henki ei tyrkytä esille itseään, se ei julista omia voimiaan eikä se levittele ihailtavaksi omia suuria saavutuksiaan.

Urheilun pelikenttien suuret sankarit ovat meille tuttuja. Joukkueen pelaajilla on selässä suuret numerot ja isoilla kirjaimilla koko selän leveydeltä nimi näkyvissä. Ja monelle heistä on tärkeintä näkyä pistepörsssin kärjessä, varmistaa, että oma nimi ja naama ovat varmasti tuttuja. Oman maineen ja kuuluisuuden on kasvettava.

Pyhä Henki ei levittele hartioitaan, jotta oma nimi näkyisi. Se ei huutele joukkoja ympärilleen: tulkaa tänne, katsokaa minua, kuunnelkaa, mitä minulla on sanottavana. Pyhä Henki toimii toisella tavalla. Se on ihmisten keskellä tienviittana, yksinkertaisena, muta selvänä opastimena. Se viittaa muualle, pois itsestään - menkää tuonne, menkää Kristuksen luokse!
Saarnassa Kiuruveden kirkossa helluntaina 23.5.1999.

TUSKALLINEN SANAPARI

Aina joskus kuulee mainittavan sanaparin "elämätön elämä". Minulle tuntematon on se ajattelija, joka on onnistunut tuon käsitteen selittämään tällaisella lyhyellä runolla:

"Kun ei missään ole ollut,
ei tarvitse lähteä pois.
Kun ei koskaan ole elänyt,
ei kuollessaankaan paljon menetä.
Herra, pysäytä minun pakomatkani,
käännä minut ympäri
ja vie minut takaisin kohtaamaan elämä."

Katumus juuri tuosta elämättä jääneestä elämästä on kuulemma kaikkein tuskallisinta katumusta.

Saarnassa "Älykkään huoneenhaltijan" -sunnuntaina Kiuruveden kirkossa 12.8.1990.

USKON ESTEENÄ

"Olenkohan minä ollut omille lapsilleni uskon esteenä?"

Tuota kyseli eräs mummo sairasvuoteella joka kerta tavattaessa. Mielen täytti huoli omista lapsista ja lastenlapsista. Oliko kasvattajan vastuu tullut hoidetuksi? Yritetty sitä oli, sen hän tiesi. Mutta oliko yritykset sittenkin tehty taitamattomasti. Oli pidetty vuosikymmenet pyhäkoulua, oli luettu ja oli veisattu. Mutta oliko viesti hyvästä ja armollisesta Jumalasta mennyt perille? Ettei se vain ollut matkalla vääntynyt viestiksi armottomasta ja luotaantyöntävästä Jumalasta?

Sitä samaa kysyy moni isä ja äiti. Sitä kysyy moni opettaja. Sitä kysyy pappikin rippikoulun päättyessä. Enhän minä vain taitamattomuuttani ole olllut uskon esteenä? Enhän minä vain tahtomattani ole antanut väärää kuvaa? Eiväthän minun hyvät aikomukseni vain ole vieneet aivan päinvastaiseen lopputulokseen?

Juhannuspäivän rippikoulunuoret tuovat seurakunnalle tärkeän ja vapauttavan viestin: "Älkää te vanhemmat kuvitelko itsestänne liian suuria! Emme me eikä meidän uskomme ole yksin teidän varassanne. Ei teidän hyvä opetuksenne riitä kasvualustaksi elävälle Jumalasuhteellemme. Eikä teidän epäonnistunut esimerkkinne sekään riitä esteeksi Jumalan huolenpidon kokemiselle. Meidän uskossamme on sittenkin kyse ihmistä suuremmista voimista!"

Missä Jumalan oma sana, pyhä ehtoollinen ja rukousyhteys ovat käytössä, siellä ei ihminen mahdu esteeksi Jumalan ja toisen ihmisen välille.

Saarnassa konfirmaatiojumalanpalveluksessa Kiuruveden kirkossa 26.6.1993.

PUHUTAANKO USKOSTA

Toimittajat kysyivät suomalaiselta poliitikolta: "Uskotteko te Jumalaan?"

Tentattava hiljeni hetkeksi sanoja etsien - ja löysi ne: "Kun istun tyynenä alkukesän iltana mökkini laiturilla auringon laskiessa ja lintujen laulaessa tuhansien tuoksujen keskellä, silloin käy mielessäni joskus ajatus: Tätä ei ole kullä saatu aikaan puoluejärjestöjen eikä ammattiyhdistysten päätöksillä..."

Hykerryttävästi sanottu! Ei suoraan. Ja kuitenkaan asia ei voinut jäädä kenellekään epäselväksi. Vastaaja osasi olla lähtemättä selittelemään sitä, mihin sanat eivät riitä. Ja silti vastaus puhui samalla kertaa salatusta ja läsnäolevasta Jumalasta.

Vastauksessa näkyy myös meille suomalaisille tyypillinen arkuus. Omasta uskosta, Jumalaan luottamisesta, puhumattakaan rukoilemisesta on niin kovin vaikea puhua - ainakin luonnollisella tavalla. Tai jos niistä puhuu, aletaan pitää outona, rajoittuneena ehkäpä jollakin tavalla sairaana...
Saarnassa Kiuruveden kirkossa helluntaina 23.5.1999.

SYTYTÄ VALOT

Se, ettei näe, ei ole aina sokeutta. Kuviteltu sokeus voi päättyä ihmetteleviin sanoihin: "Kuka sytyttti valon?!"

Sekään, ettei voi liikkua, ei ole aina liikuntakyvyn puutteesta johtuvaa. Se, ettei tee mitään, ei johdu yksin siitä, ettei tekemiseen pystyisi.

Kuinkahan monesti osaamattomuus onkin lopulta sitä, että on vain uskottu ympäriltä tulevia, uudestaan ja uudestaan toistuvia viestejä: "Et sinä kuitenkaan siihen pysty! Ei sinusta ole siihen! Eihän sinulla ole riittävästi lahjoja sen tekemiseen!"

Profeetta Johannes vaati parannusta ja muutosta. Sillä oli kiire. Hän kuuli mielessään jo kirveeniskujen äänet ja vihan päivän tulemiset. Äänet, jotka hänen korviinsa kuuluivat, kertoivat kuitenkin toisenlaisesta muutoksesta: "Katsokaa itse ja kertokaa kyselijälle, mitä näette: Rammat liikkuvat ja mykät puhuvat!"

Voisiko seurakunta olla paikka, jossa saisi rohkeutta annettujen lahjojen ja taitojen käyttämiseen ja kehittämiseen?

Saarnassa Kiuruveden kirkossa 13.12.1998.

KÄYTTÖARVOTON USKO

Yleisönosastokirjoitus menneellä viikolla päättyi pontevasti: "Kirkko pysyköön sivussa päivän poliittisista kysymyksistä!" Niinhän sitä ainakin tosi moni pääsisi paljon helpommalla, sekä kirkossa että politiikassa. Mutta sekö on tarkoitus...

Hyvin lähellä meitä kirkko yritettiin järjestelmällisesti kokonaan tukahduttaa ja kieltää. Kun se ei onnistunut, sille päätettiin antaa pienin mahdollinen elintila: "Kirkolla on lupa toimia, mutta sen on keskityttävä taivaaseen. Sen on vaiettava yhteiskunnallisista asioista ja jätettävä ne yksin valtion hoidettavaksi." Tästäkö meillä pitäisi vieläkin ohjeet ottaa!

Mutta ei se voi - eikä saa - noin mennä! Se, mitä piispa Toiviainen kirjassaan "Iloitsen sinun käskyistäsi" kirjoitti, se on totta: "Evankeliumin tulee liittyä työelämään, politiikkaan, ystävyys-, työtoveruus- ja naapuruussuhteisiin, kotiin ja sukupolvien välisiin suhteisiin. Jos näin ei saa olla, sillä ei ole mitään käyttöarvoa." Kristillistä politiikkaa on tuskin olemassa - ainakin se oli kauhistus! Yhtä suuri kauhistus olisi kirkko, jolla ei ole mitään sanottavaa ympärillä olevasta elämästä ja asioiden hoitamisesta! Sillä olisi usko, jolla ei ole käyttöarvoa!

Saarnassa Kiuruveden kirkossa itsenäisyyspäivänä 1986.

TOSI HYVÄ PRESIDENTTI

"Voiko kirkkoon kuulumattomasta tulla tälle kansalle presidentti?"

Tuota kysyivät sanomalehdessä kaikilta piispoiltamme. Ja monenlaista diplomaattista ja ympäripyöreää sananselitystä löytyi vastauksista! Eero Huovisen lyhyt vastaus erottui muista edukseen: "Parempi hyvä ja jumalaton kuin huono ja hurskas!"

Siinä oli kerrottu vanha ja punnittu luterilainen opetus esivallasta. Siinä on kaiken kertova saarna kristitystä kahden maan kansalaisena. Juuri näin meidän on ajateltava! Esivallan tehtävä on pyhä ja tärkeä. Sitä on tuettava ja kunnioitettava. Sen hyvään hoitamiseen on kaikilla taidoilla osallistuttava. Mutta on pidettävä kirkkaana mielessä, että kristillisyys ei tuo sen virkojen hoitamiseen mitään erityistietoja eikä -taitoja. Ne on kaikille jo luomisessa annettu.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa "Kahden maan kansalaisena" -sunnuntaina 7.11.1999.

KOVA LAKI

Kirkkolaissa on säädetty, että lapsen saa kastaa vanhempien tahtoessa silloin, kun ainakin toinen lapsen vanhemmista kuuluu kirkkoon. Joskus käy niin, että tällaisessa perheessä kirkkoon kuulumaton vanhemmista jää leskeksi ja näin lapsensa yksinhuoltajaksi. Jos hän edelleenkin haluaa ollaa kirkkoon kuulumattomana, joutuu kastettu lapsi - huoltajansa tahdon mukaisesti - eroamaan kirkosta. Näin säätää tämän hetken laki.

Tuntuu julmalta ja sydämettömältä. Tuollaisessa tilanteessa elävillä kun on niin paljon mietittävänä, he ovat niin monella tavalla tuen ja avun tarpeessa. Siinä tilanteessa kysymykset siitä, että liitytkö kirkkoon vai haluatko, että lapsesi joutuu eroamaan kirkosta, eivät tunnu sielunhoidolta!

Nuo koukeroiset lain määräykset kertovat kuitenkin perimmältään siitä, kuinka arvokas ja vakavasti otettava asia kaste on. Ei ole kysymys syntymän muotomenosta. Kaste on Kristukseen liittymistä ja se perustuu Kristuksen antamaan käskyyn. Ja kasteeseen on aina liityttävä opetus niin kuin Jeesuksen kastekäskyssä sanottiin.

Vanhempiakin on kunnioitettava. Pienen lapsen on seurattava vanhempiensa valintoja. Mutta ennen kaikkea tuo koukeroinen teksti kuitenkin lähtökohdaltaan puhuu kastetun oikeuksista. Ei voida kastaa ja jättää heitteille, ilman opetusta. Siihen juuri lapsen vanhemmat sitoutuvat - yhdessä seurakunnan kanssa.

Saarnassa Kiuruveden kirkossa "Kaste"-sunnuntaina 10.1.1993

KIINNIOTETTUNA

On hyvä joutua joskus omista sanoistaan kiinniotetuksi. Se tilanne taitaa olla meille tuttu. Omat puheet toisista ovat joutuneet sellaisiin korviin, joihin niitä ei ollut tarkoitettu - ja joihin niiden ei uskottu joutuvan. Se, josta tuttavien kesken luottamuksellisesti kuiskuteltiin selän takana, onkin itse silmien edessä kysymässä katetta sanotuille sanoille. On nöyryyttävää, mutta kuitenkin tarpeellista olla joskus näiden sanojen edessä:

"Sinäkö todella puhuit minusta tällaista?!"

Mutta yhtä tarpeellista on joskus olla sen ihmisen paikalla, josta selän takana puhutaan ja kuiskitaan. On hyvä kuulla se puheiden tosiasioiden ja kuvitelmien sekava salaatti. On hyvä joutua kokemaan niiden epämääräisten väitteiden kohteena olijan avuttomuus ja voimattomuus. On hyvä itsekin elää todeksi tuo kuulopuheiden ja juorujen mukanaan tuoma ahdistus ja mielipaha.

Tuo on meille hyväksi. Kuinkahan paljon minä todella omilla puheillani tietämättäni ja ymmärtämättömyyttäni ruokin tätä perättömyyksien puhumista? Ja kuinka paljon täysin tietoisesti?
Saarnassa Kiuruveden kirkossa "Puheemme"-sunnuntaina 2.9.1990.

KÄSITTEET SEKAISIN

Jos vielä tämän jälkeen suostut jatkamaan yhdessä, sinähän näytät siinä kaikille hyväksyväsi kristillisen etiikan vastaisen elämän. Vieläkin selväsanaisemmin (!) se välillä tuodaan esille, miten vaikeaa on ulkopuolisilla, kun jonkun perheen sisällä koetellaan anteeksiantamisen kyvyn rajoja.

Siitä, joka haluaa olla etsimässä anteeksiantamusta ainoana mahdollisena tienä huomista kohti, siitä tuntuu pahalta kuulla, että toisten silmissä anteeksiantaminen onkin kaiken hyväksymistä! Onko sinunkin mielestäsi anteeksiantaminen ja hyväksyminen sama asia?

Minusta asia on aivan toisin. Siellä, missä on asioita, joita ei voi missään tapauksessa hyväksyä, siellä anteeksiantaminen on ainut tie noiden asioiden yli. Kun taas siellä, missä voin hyväksyä asian, siellä minä en näe pienintäkään tarvetta anteeksiantamiselle.

Sotkeutuvatkohan meillä kaikessa muussakin noin räikeasti keskenään asiat, jotka itse asiassa ovat toistensa vastakohtia?
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 8.7.1990.

EUROOPAN PARAS

Mitähän ihmiselle tapahtuu kuolemassa? Sitä olen monesti miettinyt. Tai pikemminkin sitä, että minkähänlaiseksi minä itse mahdan muuttua kuoltuani? Aivan suoraan sanottuna mietin välillä sitä, että tuleekohan minustakin kuolemassa niin kuin melkein kaikista muista vähintäänkin Euroopan paras ihminen?

On se merkillistä, miten ennen ihmisten mielissä mitä ikävimmät ja itsekkäimmät ihmiset yhtäkkiä muuttuvat läpeensä hyviksi, pyyteettömästi palvelleiksi ja lähes kaikessa esikuvaksi kelpaaviksi. Tuohan on tietysti pelkästään hyvä asia. Minua harmittaa vain, että tuo muutos tapahtuu vasta niin kovin myöhään, vasta siellä kuolemassa. Niitä Euroopan parhaita olisi mukava useamminkin tavata - aivan elävinä.

Ehkäpä minä en muutukaan. Ehkä minulle sitten kerran pidetäänkin ihan rehellinen, kaunistelematon, totuuden kertova muistopuhe:

"Te muistatte kaikki hänet kiireisenä ja kärsimättömänä ihmisenä. Ei hänellä ollut aikaa annettavana toisille, kun omat mitättömät tärkeydet veivät kaiken ajan. Yhtä tuttua meille kaikille oli hänen jatkuva valittava tyytymättömyytensä arkisista asioista - ja ennen kaikkea kaikkien toisten tekemisistä. Tunnustusta hyvin tehdystä työstä oli hänen suustaan turha odottaa, sen me kaikki muistamme. Hänellä riitti loputtomasti ikäviä asioita kerrottavaksi. Ahneus ja rahan perässä juokseminen olivat hänen elämänsä johtotähtiä. Kiittämättömyys oi hänessä mieliinpainuvinta. Oli hänessä kestämistä!"

Muuttuisinpa sittenkin. Tai jospa ne löytäisivät siinä vaiheessa sen vanhan viisauden, ettei vainajista puhuta pahaa.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 16.9.1990.