PUOLITTAIN, SILMILLÄ HÄMÄRILLÄ...

Tämä "lokikirja" on tavallaan JÄTEASTIA. Vanhat puheet eivät hyllyillä lojuvina lappuina ainakaan avaudu enää kenellekään muulle. Polttaakaan en niitä raski. Poimin siis palasia tänne jätetynnyriin.

Samalla tavalla tämä on tavallaan KOMPOSTI. Tallennan tänne joitakin keräämiäni kasveja kuvina ja pieninä juttuina happanemaan.

Kasveja olen keräillyt vähän jokapuolella. Puheita olen pitänyt lähinnä virkapaikassani Kiuruveden seurakunnassa. Myöskin puheen pitopaikan ja ajankohdan merkitsen esille, sopivaisuuden puitteissa.

Tervetuloa siis KAATOPAIKALLE, jätteiden keskelle, makujen maailmaan. "Loki" kertoo, mistä on menty...

tiistai 10. helmikuuta 2009

KORKEA KYNNYS JA NARISEVA OVI

Seurakunnan kynnyksistä on tänä päivänä tapana puhua. Meillä Kiuruvedellä korkein kynnys on tuolla kirkonmäen alla. Näin keväällä se on kaikkein pahimmillaan. Roudan pullistellessa autojen pakoputket ja pohjapanssarit siinä kolahtelevat.

Kynnyksen lähellä on myös ovi. Siitä entinen lauluntekijä valitteli:
"Ei kotini ovi ees narahtanut, poika kun maailmalle lähti..."

On tapana sanoa, että kynnykset pitää saada pois ja ovet on avattava levälleen. Näin onkin. Tulijalle on sylin oltava auki, jokaiselle. Mutta entäpä jos seurakunnassa sittenkin tarvittaisiin jonkinlaisia kynnyksiä ja narisevia ovia?

Ne eivät estä sisälle tulijoita. Mutta ne ovat meille merkkejä, jos ollaankin menossa ulkopuolelle, äänen kantamattomiin, liian kauas. Kyllä meillä tarvitaan korkeita kynnyksiä ja narisevia ovia, sellaisia rajoja, joita ei voi vahingossa ja huomaamatta ylittää.
Saarnasta Kiuruveden kirkossa 2. rukouspäivänä 10.5.1987.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto