KEN ON LUONUT SINITAIVAAN...

"Häneltä saamme huomispäivänkin" (Vk. 600)

Noita Dietrich Bonhoefferin virren sanoja veisataan usein. Ja niiden muistutusta tarvitaan. Juuri silloin se saisi sielumme sisimmistä sopukoista kuulua, kun edessä on niitä kohtaloita, joitten edessä tuntee vahvasti vain tämän: minä en osaa, minä en jaksa, minä en selviä, minä en tosiaankaan tiedä, miten tässä käy. Lainatut virren sanathan lähtivät alunperin tervehdyksenä kotiväelle - uuden vuoden tervehdyksenä keskitysleiriltä!

Moni on tuota virren säettä omassa elämässään muokannut myös uudenlaiseen muotoon:
"Häneltä saamme huomispäivänkin - ja saimme jo eilisen ja tämän päivän!"

Kaikki on Häneltä. Aivan kaikki.
Syntymäpäiväseuroissa 25.5.1997.

HÄÄONNITTELU

Kotini ovenripaan oli ripustettu paketti, lahja häitään valmisteleville. Ja korttiin oli merkitty kohta Raamatusta: Tess. 3:5.

Ei tuntunut entuudestaan ulkoa osatulle kohdalle, niinpä siis etsin Raamatusta luettavakseni 1. Tess. 3:5:
"Sen tähden minä, kun en enää jaksanut kestää kauemmin, lähetinkin tiedustelemaan teidän uskoanne, ettei vain kiusaaja liene teitä kiusannut ja meidän vaivannäkömme mennyt hukkaan!"

Kohta tuntui kieltämättä hääonnitteluksi hieman oudolta! Niinpä etsin varmuuden vuoksi myöskin sen toisen tessalonikalaiskirjeen, siis kohdan 2. Tess. 3:5:
"Herra ohjatkoon teidän sydämenne Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen!"

Kumpaa lienee lähettäjä tarkoittanut? Loppujen lopuksi sopivia taitavat olla molemmat. Onhan siinä sekin juju, että kun jättää korinttolaiskirjeistä, tessalonikalaiskirjeistä tai Johanneksen kirjeistä kertomatta, mihin useammasta kirjeestä viittaa, saa kukaties lukijan lukemaan otteita molemmista...
Hääseuroissa 14.8.1988.

YKSI AINUT TIE

Filippus ja etiopialainen hoviherra keskustelivat aikoinaan näin:
"Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää lukemaasi?"
"Kuinka voisin ymmärtää, jos kukaan ei minulle selitä!" (Apt. 8)

Siinähän se on sanottu! Mitään ei koskaan opita tyhjästä. Adventtivirressä on jotakin, joka puhuttelee sanomallaan ympäri vuoden. Tosi yksinkertaisen selvästi se on siellä sanottu:
"Ihminen ihmiseltä Jumalan lahjat saa!" (Vk. 12:5)

Siinä ei tosiaan ole mitään muita teitä. Aina ihminen toiselta ihmiseltä. Muistaisinpa tämän. Minäkin olen toisilta saanut. Mutta saako kukaan minulta...
Seuroissa Seuratuvalla 17.11.1999.

KULKURI

Seurakunnan päiväkerholainen oli tullut kerhosta kotiin. Kyläilemässä olevan tädin kanssa käytiin seuraava keskustelu:

Täti: "Tiedätkö sinä, mikä se Jeesus on?"
Kerholainen: "Se on semmoinen kulkuri. Se on meillä kerhossa. Se käypi joka kerta!"
Täti: "Milloinka? Silloinko, kun siellä rukoillaan?"
Kerholainen: "Ei. Se tulee aina, kun ruvetaan syömään eväitä."

Päiväkerhontäti varmisti myöhemmin kotiväelle, että näin tapahtuu. Eväittensyöntihetkeä edeltää tosiaankin se tuttu ruokarukous:
"Tule, Jeesus, luoksemme,
asu aina luonamme,
siunaa meidän ruokamme. Aamen."

Kyllä kulkuri on paikalla. Joka kerta. Itse asiassa muulloinkin, kuin vain syödessä - aina.
Seuroissa Tihilässä. 27.11.1996.

PIKKUJAKKARA

Olin siunaamassa 85-vuotiasta äitiä - ihmistä, jolle ei annettu onnea oman lapsen saamisesta. Mutta äiti hän oli! Orpokodin pieni poika sai heiltä kaipaamansa kodin, paikan, jossa häntä rakastettiin.

Puoliso teki tuolle pojalle pikkujakkaran, sellaisen juuri 3-vuotiaalle sopivan. Hellan viereen kannettuna siltä ylsi näkemään äidin tekemisiä ja siitä pääsi mukaan lihapullan pyöritykseen!

Tuo poika osasi kouluun mennessä itse valmistaa lihapullat! Monikohan osaa? Ja ennen kaikkea: rakennetaankohan tänä päivänä tarpeeksi niitä pikkujakkaroita? Niitä tarvitaan...
Kertomuksen äidin muistoseurojen ajatuksia 1998.

HYVÄ HOMMA

Koolla oli iso joukko vanhempia seurakunnan viranhaltijoita. Ja toinen joukko niitä, jotka olivat opiskelijoina yhden kesän olleet opettelemassa työtä seurakunnassa. Oli tarkoitus keskustella noiden nuorten kokemuksista ja ajatuksista seurakuntatyössä - kukaties rohkaista lopullisessa uravalinnassa!

Siinä kävi kuitenkin niin kuin monesti käy. Nuoret olivat hiljaa ja pitkään virassa olleet vanhat olivat äänessä. Eikä äänensävykään ollut kaikkein innostavin. Monenlaista epäkohtaa ja väsymystä siinä purettiin nuorten aloittelijoiden silmille.

Lopulta tilanteen huomasi eräs vanhemmista viranhaltijoita ja korjasi keskustelun omaan tyyliinsä oikeille uomilleen: "Elekee työ nuoret kuunnelko näitä purkauksia! Kyllä se papinvirka on ihan lokohomma ja lohtu on lähellä!"

Hankasalmen kirkkoherran Pertti Revon sanoja lainasin seuroisa Lapinsalossa 6.9.1987.

PÄRJÄTÄÄNKÖ OMILLAAN

Virsikirjan uudistuessa pääsiäistropari tuli kirkkomme virreksi. Jotkut ovat paheksuneet sen valintaa. Sitä on pidetty outona, jotenkin vieraana ja muilta lainattuna. Sellaista ei pitäisi ottaa - pitäisi pärjätä omillaan!

Virsikirjamme kertoo, että tuon virren sanat ovat syntyneet 700 vuotta ennen ortodokseja ja roomalaiskatolisia - ja 1200 vuotta ennen ensimmäistä luterilaista...

Kyllä meidänkin pitäisi muistaa juuremme. Pitäisi muistaa, että omillamme emme tosiaan voi näissä asioissa pärjätä! Kaikki, mitä meillä on, on sittenkin saatua ja perittyä. Niin on koko pääsiäissanoma ja niin on sen troparikin: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!"

Seuroissa Seuratuvalla 14.4.1991.

UNOHTAMISESTA

Olin lähdössä ensimmäistä kertaa seurakunnan edustajana tervehtimään syntymäpäiväänsä viettävää seurakuntamme jäsentä. Tiesinhän minä vastavihittynä pappina, mitä piti tehdä... Huolella valmistauduin. Lahjakirjaa valitsin seurakuntatalon hyllystä oikein ajan kanssa. Ja omistuskirjoituksen kirjoitin pitkällä kaavalla. Autoon mennessä pistin kirjan ovea avatessani auton katolle. Sinne se jäi! Jäi lahjakirja antamatta.

Raamattukin on täynnä unohtamista. Ihminen unohtaa Jumalansa. Ja ihminen unohtaa paikkansa Jumalan luomassa maailmassa. Ja se kirja on täynnä myös niitä hätäisiä ihmisiä, jotka luulevat, että ovat tulleet jätetyiksi, unohdetuiksi.

Ja kuitenkin raamattumme perusviesti on tämä: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää! Ja vaikka unohtaisikin, niin minä en sinua unohda!" (Jes.49)
Kertomuksessa mainitun syntymäpäiväsankarin luona 5 vuotta myöhemmin 25.3.1990.

PYHÄN PITÄMISESTÄ

Tuttavaperhe aloitti talon rakentamista. Kuulin, miten toinen tuttava, itsekin rakennusprojektin läpikäynyt, antoi heille ohjeensa: "Kaikesta huolimatta, muistakaa pitää pyhä pyhänä!"

Minkähänlaista se on? Onko se sitä, mitä lapsuuden kodissa. Joululahjaksi saatu auton pienoismalli koottiin vasta, kun arki oli tullut. Tavallisenakin pyhäpäivänä oltiin paremmissa vaatteissa. Sakseja ei pyhänä käytetty. Kitisevät pyöränketjut oli lupa rasvata vasta arkena, vaikka olisi kuinka mieli tehnyt... Oliko touhussa mitään järkeä?

Kyllä se tuntui joskus lapsen piinaamiselta! Ja silti siinä oli viisautta. Paitsi kirkkoon menemisellä ja radiokirkon kuuntelemisella noillakin ulkonaisilla muodoilla kerrottiin: ei tämä ole päivä päivien joukossa. Tämä on pyhä, erilainen päivä.

Kaiken uhallakin on välillä pysähdyttävä. Vaikka väkisin. Vieteri on vedettävä, muuten ei jaksa. Ihmistä vartenhan se sapatti on! Muuten käy niin kuin laulussa, jonka radiosta kuulin: "Kun aamu alkaa aa:lla ja illan päättää aa, on turha enää kysyä, mistä kiikastaa!" Jos kaikki on yhtä ja samaa aamusta iltaan ja päivästä päivään, ei hyvä seuraa.

Ihan hätkähdytti tuo Juicen laulu. Sekin neuvoo meitä pitämään pyhän pyhänä!
Seuroissa seurakuntatalolla 4.10. 1987.

OTTAISINKO TODESTA

Maija P:n kuvassa oli sillä kertaa muurahainen. Ja muurahaisen viereen oli kirjoitettu sen päivän miete: "Olipa kerran muurahainen, joka otti todesta syntymäpäiväpuheet. Ja niinpä se kohta uskoi yksin tehneensä koko maailman!"

Tuo vaara on monesti lähellä. Mutta voisihan se olla toisinkin. Kuvassa voisi muurahaisen sijasta olla oikea syntymäpäiväsankari. Ja tämän vierellä vaikkapa tällainen ajatus: "Olipa kerran päivänsankari, joka otti todesta syntymäpäivänsä puheet ja virret. Ja niinpä se kohta uskoi, että joku on yksin tehnyt koko maailman, ihmisen ja minutkin - ja pitää meistä vielä huolen!"
Syntymäpäivähetkessä Kiuruveden kaupungintalon salissa 22.9.1993.

OSOITTELEMISESTA

Ennen oli heränneitä ja suruttomia. Oli uskovia ja oli maailmanmielisiä. Ihmisiä jaettiin aina kahteen. Osoiteltiin.

On muistettava, että me emme ole jakamassa. Eikä vielä jaeta. Mutta osoitella kyllä pitäisi. Tänäänkin. Vaikka näin:

"Ota pyhä ristinmerkki. Anna sen olla merkki ja todistus siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut elämään elämäsi kristittynä, Vapahtajan yhteydessä."

Tuota meidän pitäisi osoitella. Tänäänkin. Itsessä ja muissa.
Seuroissa Pihlajamäellä 7.10.1988.

YLÖS VAI ALAS

Kansanedustaja istui eduskuntatalon suuressa salissa vastavalittuna edustajana. Hän katseli ympärillään olevia hienoja ja sivistyneitä edustajatovereitaan ja ihmetteli: "Kyllä minä sen ymmärrän, että nuo toiset on tänne valittu, mutta miten minut...?"

Hän tunsi itsensä, tietonsa ja taitonsa ja ihmetteli kohdalleen tullutta valintaa. Pari kuukautta myöhemmin, tuntitolkulla toisten edustajien puheita kuunneltuaan sama mies istui samassa paikassa. Hän ihmetteli edelleen. Ajatukset olivat kuitenkin kovasti muuttuneet: "Kyllä minä sen ymmärrän, että minut on tänne valittu, mutta miten nuo toiset...?"

Arvioita me ihmiset teemme jatkuvasti. Hyvin harvoin ne ovat oikeita. Jumalan luomistyön näkökulmasta toista ihmistä ei tarvitse katsoa ylös eikä alas.
Seuroissa Rapakkojoellea 13.1.1991.

SAATETTAVAT SAATTAJINA

Ukkini kuolinvuoteen vierellä minulle kävi niin kuin vuosia aiemmin isäni kuolinvuoteen vierellä. Osat vaihtuivat.

Saattaja sai polvistua. Lähtijän käsi painautui hauraana päätäni vasten. Ja minä sain kuulla sen, mitä kaipasin. Lähtijän suusta kuuluivat hiljaisina tutut sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua..."

Näin se on ennenkin ollut. Poislähteneet ovat siunanneet saattajiaan, siunanneet jatkamaan matkaa.
Seuroissa Seuratuvalla 20.2.1997.

RUKOUSHETKIEN ANTIA

Luther oli aikansa lapsi. Niinpä hänellä oli hartauselämässäänkin selkeät ja perinteiset muodot, niin kuin muillakin aikansa ihmisillä. Päivän rukoushetkissään hän luki säännööllisesti kerran viikossa läpi koko Psalmienkirjan, kaikki sen 150 psalmia. Näin siis viikosta toiseen, läpi vuoden - kaiken muun lukemisen lisäksi, tietysti! Voi vain arvata, että jotakin siitä lukijaansa tarttuu!

Voi minua! Minulla on vain muutamia mielijakeita. Niihin minä takerrun ja niitä minä väsymiseen asti puheissani pyöritän! Onneksi on edes kirkkovuosi ja siihen annetut teemat ja tekstit jokaiselle viikolle...

Seuroissa Niemiskylässä 15.11.1991.

ENSI VIIKOLLA RAUTAKANKI

Suurperheeltä oli vuosisadan alkupuolella leipä loppumassa. Nuoren tytön oli lähdettävä etsimään muualta, kodin ulkopuolelta leipäänsä ja elantoansa. Paikka löytyikin kauppa-apulaisen hommista. Vieraan töihin lähtiessä äiti opasti nuorta lähtijää:

"Muista tämä! Jos tänä päivänä otat omin luvin nuppineulan, huomenna sinä tuot jo rautanaulan!"
Ensi viikolla oltaisiin siis jo aika pitkällä... Kodeissa kasvatettiin ennen ehdottomaan rehellisyyteen.

Isosedän vaimon muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

SOPIVASTI SANOTTU

Hän oli arka, liiankin arka ihminen. Istui hiljaa, kun muut puhuivat. Istui hiljaa, vaikka olisi ollut monesti painavampaa sanottavaa kuin toisilla. Välillä hän saattoi innostuksissaan kertoa jutunkin, mutta jo kotimatkalla hän ystäviltään kyseli: "Sano nyt varmasti, puhuinko sopimattomasti? Enhän minä vain loukannut muita? Sano, ettei taas tarvitse yötä valvoa!"

Ei ole kovin yllättävää, että tuon kodin Raamatussa oli erityisesti merkitty juuri tämä kohta: "Missä on paljon sanoja, siinä on tyhmä äänessä!"

Ei meidän tarvitse arkuutta ihailla. Muta sanojen punnitsemista on syytä opetella.
Iso-sedän puolison muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

SOPIMUS SYNTYY

"Ja nyt minä kyllä sären tämän kupin!"

Tuohon huutoon hätkähtivät lapset kodin pihamaalla. Ja hätkähti isäkin - huutaja oli nimittäin perheen äiti! Kohta olivat isä ja lapset ihmettelemässä ja toppuuttelemassa. He olivat kauhuissaan. Mikä sillä tyynellä, rauhallisella ja järkevällä äidillä oikein on?

Ja sitten se äiti teki niin kuin oli hetkeä aiemmin uhannut - mäjäytti kupin sirpaleiksi päin keittiön seinää. Tuli ihan hiljaista!

Äiti haki harjan ja rikkalapion. Hyräily vain kuului, kun hän lakaisi sirut muitten ihmetellessä järkyttyneinä. Roskapussilla käytyään äiti palasi paikalle ja totesi täysin rauhallisesti: "Voitaisiinko sopia, että jatkossakin tässä talossa se, joka sotkee, se sama myös siivoaa jäljet?"

Muut ihmettelivät vieläkin, mitä oikein oli tapahtunut. Äiti kävi ihmettelijöille vielä ovelta kertomassa: "Se kuppi oli muuten jo ennestään rikki!"

Näin te kerroitte minulle äidistänne. Ei ole niin näppärästi monessa kodissa siivoussopimusta tehty! Äitien on joskus otettava kaikki keinot käyttöön...

Kertomuksen äidin muistoseuroissa talvella 1997-1998.

LAINASSA

Sain vaimolta nuhteita. Ja aiheesta. Kirjahyllyä siivotessa sieltä löytyi kolme ystäviltä lainattua palauttamatonta kirjaa. Tuomio oli tyly: "Oot kummallinen lainaaja! Otat lainaan ja unohdat omaksi!"

Sain Etiopiasta Hosainan kuurojenkoululta kirjeen uudelta kummipojaltani. 14-vuotias kolmasluokkalainen esittäytyi. Hän kertoi kirjeessään, miten heillä Etiopiassa nimet tarkoittavat aina jotakin. Näin hän kirjoitti: "Minun nimeni on Getahun. Se tarkoittaa: Jumala antaa. Eikö olekin hienoa!"

Jumala antaa. Antaa etiopialaisille. Ja antaa meille. Useimmiten juuri meille. Pitäisi muistaa olla jakajanakin. Taidan kyllä tosiaan olla kummallinen lainaaja! Miten paljon onkaan asioita, jotka saan lainaksi, mutta unohdan omaksi...
Seurakuntaviikon seuroissa seurakuntatalolla 27.10.2005.

SAALISTA JAETAAN

Kylän pojat olivat päässeet metsälle. Jonossa he kulkivat kapeaa polkua rantaa kohti, kymmenkunta poikaa. Ja etummaisella oli sen pihapiirin ainut pyssy! Rantaan tullessa venepoukamasta ponnahtaa sorsa siivilleen. Ase pamahtaa...

Poikalauma säntää rantaan. Ja kohta oli pudotettu sorsa perimmäisenä kulkeneen, kaikkein pienimmän pojan käsissä. Rannassa istuva naapurin mies sai tässä vaiheessa kuulla pienen pojan ylpeyttä täynnä olevat sanat: "Tämä oli helppo nakki meille!"

Tuo oli tosi tarina metsästyksestä vuosikymmenten takaa. Samalla se saattaa olla opetus jostakin suuremmastakin. Se poika siellä jonon hännillä ei nähnyt koko tapausta, ei mitään siitä! Se pienin ei tehnyt yhtään mitään! Ei se olisi edes osannut tehdä mitään!

Mutta silti se jonon viimeinen ja joukon pienimmäinen sai kuulua porukkaan. Se sai olla mukana saaliinjaossa. Onkohan seuroissa joskus samanlaista? Tullaan jonon hännillä, istutaan penkissä omissa ajatuksissa. Joskus on jotakin saalistakin jaettavana...
Koululuokan seuroissa Seuratuvalla 2.5.2005.

LOPETTAMISEN TAITO

Luin elämäkertaa. Keski-ikäinen mies havahtui keskussairaalassa. Hän huomasi olevansa johtojen ja letkujen varassa. Kaikesta kuulemastaan ja näkemästään hän horteensa keskellä tajusi, että hänen tilanteensa oli hankalasti ennustettavissa. Mitä tahansa saattoi olla odotettavissa.

Noista vuorokausista jäi hänen päiväkirjaansa kolme lyhyttä lausetta. Ensin kaksi kysyvää: "Jos tietäisin kuolevani huomenna? Mikä olisi saldo elämänkirjassa?"

Sitten hän antoi yhden vastausehdotuksen. Hyvin lyhyen ja selittelemättömän: "Tyhjä, puhdas nolla tuntuisi hyvältä!" Sen enemmän hän ei enää asiaan palannut. Ei mitään lisäselvittelyjä. Ei edes pienintä viittausta, mitä tuo ehdotettu saldotilanne piti sisällään. Mitä tarkoittivat "tyhjä" tai "puhdas" tai "nolla"? Miksi juuri ne tuntuisivat hyvältä?

Olin melkeinpä kiukuissani, kun mitään ei selitetty! Olin kohta huomaamattani itse mielessäni sanoittanut kukaties jo kolmannen mahdollisen selitystavan sille tyhjälle puhtaalle nollalle ja sen hyvyydelle. Vasta sitten aloin kiukultani tajuta... Kun lopettaa ajoissa, kun jättää selittämättä, kuulijassa saattaa tapahtua jotakin...

Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 17.8.2008 (lukupöydällä oli ollut Jukka Pakkasen kirja "Muistaakseni?")