HÄÄONNITTELU

Kotini ovenripaan oli ripustettu paketti, lahja häitään valmisteleville. Ja korttiin oli merkitty kohta Raamatusta: Tess. 3:5.

Ei tuntunut entuudestaan ulkoa osatulle kohdalle, niinpä siis etsin Raamatusta luettavakseni 1. Tess. 3:5:
"Sen tähden minä, kun en enää jaksanut kestää kauemmin, lähetinkin tiedustelemaan teidän uskoanne, ettei vain kiusaaja liene teitä kiusannut ja meidän vaivannäkömme mennyt hukkaan!"

Kohta tuntui kieltämättä hääonnitteluksi hieman oudolta! Niinpä etsin varmuuden vuoksi myöskin sen toisen tessalonikalaiskirjeen, siis kohdan 2. Tess. 3:5:
"Herra ohjatkoon teidän sydämenne Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen!"

Kumpaa lienee lähettäjä tarkoittanut? Loppujen lopuksi sopivia taitavat olla molemmat. Onhan siinä sekin juju, että kun jättää korinttolaiskirjeistä, tessalonikalaiskirjeistä tai Johanneksen kirjeistä kertomatta, mihin useammasta kirjeestä viittaa, saa kukaties lukijan lukemaan otteita molemmista...
Hääseuroissa 14.8.1988.

KUKA PELKÄÄ ... ILMASTONMUUTOSTA? - JÄÄLEINIKKI (Ranunculus glacialis)

Puuttomassa tunturipaljakassa jääleinikki yllättää. Pienien möyheitten lehtien rinnalla noin 3-senttiset valkoiset kukat näyttävät lautasmaisen suurilta. Lukemattoman monien leinikkien joukosta vain sätkimet ja jääleinikki ovat valkokukkaisia.

Jääleinikki yllättää myös nopeudellaan. Lumenviipymäpaikoilla miltei nolla-asteisten sulavesipurojen vieressä se puhkeaa kukkimaan vain pari päivää lumen sulamisen jälkeen - siis heinäkuun puolivälin seuduilla! Nuppunsa se on valmistellut jo edellisellä kasvukaudella. Muuten se ei tunturin lyhyessä kasvukaudessa ehtisi siemenvaiheeseen ennen pakkasten tuloa. Kasvupaikkaan viittaa myös kasvin suomenkielinen nimi. Samoin tieteellisen nimen loppuosa tarkoittaa "jään läheisyydessä viihtyvää".

Rauhoitettua jääleinikkiä esiintyy Suomessa vain suurtuntureiden alueella, sielläkin vain yli 700 metrin korkeudelta alkaen. Paljon puhuttu kasvihuoneilmiö ja ilmaston lämpeneminen koituisivat Suomessa jääleinikin tuhoksi. Eteläisemmät tunturin rinteiden lajit levittäisivät kasvualuettaan entistä ylemmäs ja heikosti kilpailua kestävä jääleinikki menettäisi viimeiset vapaat kasvualueensa.

Sitkeyttä jääleinikillä on oltava. Jos runsaslumista talvea seuraa kylmä kesä, se saattaa jäädä koko kasvukaudeksi lumen alle. Näissä karuissa olosuhteissa on kasviyksilöiden huomattu elävän keskimäärin 27-vuotiaiksi. Jääleinikillä on kasvupaikkakorkeudessa Pohjoismaiden (Etelä-Norjassa 2 370m) ja Euroopan (Alpit 4 275m) ennätys. Lisäksi se on lähimpänä pohjoisnapaa kasvava kasvilaji (Grönlannissa).

Kuvassa olevat yksilöt kukkivat Saanan rinteellä heinäkuun puolivälissä. Kukat muuttuvat vanhetessaan lopulta väriltään likaisen punaisiksi.

YKSI AINUT TIE

Filippus ja etiopialainen hoviherra keskustelivat aikoinaan näin:
"Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää lukemaasi?"
"Kuinka voisin ymmärtää, jos kukaan ei minulle selitä!" (Apt. 8)

Siinähän se on sanottu! Mitään ei koskaan opita tyhjästä. Adventtivirressä on jotakin, joka puhuttelee sanomallaan ympäri vuoden. Tosi yksinkertaisen selvästi se on siellä sanottu:
"Ihminen ihmiseltä Jumalan lahjat saa!" (Vk. 12:5)

Siinä ei tosiaan ole mitään muita teitä. Aina ihminen toiselta ihmiseltä. Muistaisinpa tämän. Minäkin olen toisilta saanut. Mutta saako kukaan minulta...
Seuroissa Seuratuvalla 17.11.1999.

MONENLAISIA VÄNKYRÖITÄ

Pikkupoika oli taas mummulassa. Oikein ajan kanssa - yökylässä. Lauantai-iltana oltiin mummun ja vaarin kanssa saunassa. Kauan siellä menikin, kun kaikki Nooan arkin pikkuelukat oli ammeessa pestävä. Sitten tultiin takkahuoneeseen sorminahat kurtussa. Huomattiin, että TV oli jäänyt auki...

Ihmeellinen vetovoima tuossa televisiossa! Pikkupoika istui heti kuin naulittuna sen edessä. Ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Jotakin tosi mielenkiintoista siellä oli menossa. jotakin sellaista, joka tempaisi pojan mukaansa. Kohta alkoi pikkupoika tasaiseen rytmiin luetella: "Numelo... numelo... numelo!... numelo!!... numelo!!!... Numelo!!!! ja NUMELO!!!!!"

En ole ikinä nähnyt niin innostunutta jokeriarvonnan seuraamista. Ääni ja innostus kasvoivat koko ajan. Äänestä kuuli ylpeyttä. Vilkaisu vaarin silmiin numerosarjan päätyttyä kertoi pikkupojan kysymyksen; "Huomasitko vaari, minä tunsin ne kaikki - ihan kaikki!"

Siinä on ainakin minulle, joka en lapsen kielellisten käsitteiden kehitystä paremmin tunne, ihmettelemistä kylliksi. 3-vuotias pikkupoika tosiaan tunnistaa kaikki numerot - ei kylläkään tiedä nimeä yhdellekään koukerolle! Mutta tunnistaa ne kaikki. Pelkkää kaarta ja pyöreyttä oleva kahdeksikko on numero. Ja pelkkää suoraa ja teräviä kulmia oleva seitsikko on numero! Ei enää sen enemmän erilaisia voi olla, mutta silti, pikkupoikakin sen tietää, ne kuuluvat samaan porukkaan!

Varmaan ymmärrät, mitä tahdon sanoa - onhan tämä sentään hartauskirjoitus! Pikkupojan jokeririvin rinnalla kuvittelen kuulevani sanat, jotka monesti kuullaan jumalanpalveluksen alussa: "Veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa!" Siellä, missä nuo sanat ovat totta, siellä tapahtuu samanlainen tunnistamisihme. Meitäkin on monenlaisia vänkyröitä: on ympäripyöreitä, on tiukan kulmikkaita - äkkiseltään katsottuna täydellisen erilaisia.

Usko on erilaista, tavat ovat erilaisia, mielipiteetkin saattavat olla jopa toistensa vastakohtia. Ei olla kotoisin samasta hengellisestä kodista, mielivirretkin kulkevat jopa eri sävellajeissa. Ei enää sen erilaisempia voi olla. Mutta silti - kunpa isot ja pienet pojatkin sen oppisivat - nämä kaikki kuuluvat samaan porukkaan! Meissä on monenlaisia vänkyröitä. Oppisinpa kunnioittamaan heitä kaikkia velvinä ja sisarina, kristittyjen porukan jäseninä.
Hartauskirjoitus Kiuruvesi-lehdessä 18.3.2009.

JUURIA ETSIMÄÄN - OHDAKEPERHONEN (Vanessa cardui)

Kummallinen perhonen! Pisti minut etsimään kirjahyllystä, mitä se Gezelius vanhempi piispana ollessaan 1600-luvulla oikein määräsikään! Seurakunnissa oli ruvettava pitämään ns. historiakirjoja, joihin kastetut, avioliittoon vihityt, kuolleet sekä muuttaneet oli merkittävä.

Kun piispa määräsi - ja vieläpä tiukasti seurasi, että määräys myös käytännössä toteutettiin - niin täällä ryhdyttiin suomalaisella tunnollisuudella (? - vrt. EU-lainsäädäntö!) myös kirjoja täyttämään. Suomalainen väestökirjanpito tarjoaakin tämän seurauksena suomalaisille kansainvälisesti ottaen aivan poikkeukselliset mahdollisuudet sukututkimukseen ja omien juurien etsimiseen.

Ja kirjat kertovat myös aika ällistyttävän piirteen uudistuksesta. Jos arvelit, että se toteutettiin verotuksen tehostamiseksi, erehdyit. Sekin, että valtio alkoi käyttää luetteloita kutsuntojen järjestämiseen, kuulemma ärsytti järjestelmän alulle panijaa. Luettelot nähtiin tarpeelliseksi lähinnä kirkollisen kansanopetuksen kannalta. Niillä kyettiin osoittamaan, että kirkon oma opetus myös tuotti tulosta ja että siihen kannattaa satsata!

Mutta miten se tähän perhoseen liittyy? En ollut tällaista ennen nähnyt. Luontokirjat totesivat sen ohdakeperhoseksi. Senkin tiesivät, ettei aikuisvaiheessa oleva ohdakeperhonen voi selviytyä Suomen talvesta. Niinpä keväällä meillä nähtävät yksilöt ovat tulleet tänne Etelä-Euroopasta tai peräti Pohjois-Afrikasta lentämällä! Näiden vaeltajaperhosten toinen sukupolvi on parhaillaan meillä ihasteltavana. Tämänkin perhosen "ukki ja mummu" ovat siis olleet vähintäinkin eteläeurooppalaisia! Löytyisivätkö juuret syntyneiden, muuttaneiden tai saapuneiden kirjoista...

VAHVA IHMINEN

"Tämä lapsi on tavattoman vahva ihminen!"

Niin kertoi yksi isä ensimmäisestä lapsestaan. Sanoja sanoessaan tuo isä piti sylissään sairaalassa äärettömän pientä letkuisssa kiinni olevaa, 700 grammaa painavaa lastaan. Pieni se oli - mutta vahva. Se taisteli hengestään täynnä elämänhalua. Ja se lapsi sai selvitä. Nyt hän on jo iso koululainen.

Mutta vahva se lapsi oli jo silloin pienenä. Se oli niin pieni. Silti tämä pieni poika teki yhdestä miehestä isän. Sen pienen pojan syntymä teki yhdestä naisesta äidin. Niin pieni ja heikko. Ja silti se pieni ja heikko sai aikaan jotakin, mikä ei voi ikinä kadota tai hävitä.

Jo silloin pienenä se sai liikkeelle ukit ja mummot, sedät ja tädit, kummit ja ystävät. Se sai liikkeelle kaikki ne sairalan teho-osastolle kastejuhlaan päässeet. Ja se sai liikkeelle nekin, jotka eivät kastejuhlaan itse päässeet. Lukemattoman monet ihmiset rukoilivat niinä päivinä tuota pientä ihmistä muistaen. Se oli ja on niin tavattoman vahva ihminen.

Omasta päiväkirjasta elämäni ensimmäisen teho-osastolla pidetyn kastejuhlan jälkeen.

VIESTI PERILLE

Vaellusrippikoululaisten kanssa luettiin jouluevankeliumi. Hetken päästä alettiin myös kysellä. Nuorten suulla kuului:
"Miten se muka voi olla mahdollista? Voiko tuollaista uskoa?

Joku nuorista selitti neitseestäsyntymisen ihmettä uusimmilla tieteen antamilla selityksillä. Moni vain hiljaa ihmetteli. Ja joku sanoi taas asian ääneen:
"Tuo on kuule sellainen asia, joka on aikuiselle järkevälle ihmiselle este uskolle. Se on este koko kristittyjen asian vakavasti ottamiselle!"

Yksi nuorista palautti keskustelun takaisin Raamatun äärelle. Hän halusi välttämättä lukea ääneen jouluevankeliumin päälle pätkiä Raamatun alusta, luomiskertomuksesta.

Jumala siis loi kaiken, mitä on olemassa. Hän teki sen alussa. Ja hän teki sen kerta kaikkiaan tyhjästä. Sitten tuo lukija heitti vielä toiselle kyselijälle:
"Miten sinä et tuota ihmettele? Et epäile koko maailmankaikkeuden tyhjästä luomista, mutta takerrut yhteen erikoiseen syntymään!"

Jotenkin siinä minunkin ajatuksissani asiat loksahtivat oikeisiin mittasuhteisiin. Eihän tärkeän viestin tullessakaan liene tärkeintä millaiseen kuoreen se on laitettu. Eikä sitäkään pohdita, tuotiinko kirje laatikkoon jalan vai pyörällä tai kenties autokyydillä. Tärkeintä on, etä viesti ystävältä on saatu, että se tuli perille, avatuksi, luetuksi ja ymmärretyksi. Osaisinpa löytää olennaisen! Osaisinpa olla takertumatta epäolennaisiin!

Saarnassa Kiuruveden kirkossa 25.12.1996.

AIKA ON SYNTYÄ ... JA KEHITTYÄ - TIKANKONTTI (Cypripedium calceolus)

Oppilaat muistavat vieläkin rehtori Tatu Malmivaaran sanat psykologian tunnilta Kiuruveden Yhteislyseosta 50 vuoden takaa: "Synnytys on ihmiselämän traagisin ja vaikuttavin kokemus." Sanat pitänevät paikkansa muistakin kuin ihmisistä puhuttaessa. Kirahvin poikasen matka alkaa yli kahden metrin pudotuksella maankamaralle emän synnyttäessä aina seisovilta jaloin! Traagisin kokemus on siis tulla synnytetyksi...

Ihmisen avuttomuus puhuttelee. Vastasyntynyt lapsi on niin avuton ja enemmän tai vähemmän hoivan, tuen ja avun tarpeessa - vähintäinkin 20 ensimmäistä elinvuottaan! Sen rinnalla vaikkapa vastasyntynyt hirvenvasa ihmetyttää. Sehän seisoo heti kohta omilla jaloillaan, pitkillä ja vapisevilla.

Kehittyminen tapahtuu tietyssä järjestyksessä ja sen vaatima aika vaihtelee. Kämmekkäkasveihin kuuluva tikankontti on yksi aikaa vaativista kasvilajeista. Siemenestä kasvaessaan sen ensimmäiset sirkkalehdet puhkeavat vasta 4-vuotiaaseen taimeen. Nuorimmat kukkivat tikankontit ovat puolestaan jo ainakin 16 vuotta vanhoja.

Tikankontin kukka voi olla lähes kymmensenttinen, yksi kasvikuntamme suurimmista. Myös sen rakenne on hyvin erikoinen, keltainen huuli ja violetit kierteiset kehälehdet ovat helposti tunnistettavissa. Suuresta koostaan huolimatta kukat ovat rakenteensa vuoksi usein pölyttäjilleen melkoisia labyrintteja, suorastaan surmanloukkuja. Pölyttyminen ei läheskään aina onnistu, mutta onnistuessaan se tuottaa ennätyssadon - kodasta on löydetty jopa 50 000 siementä!

Myös tikankontin levinneisyyskartta on erikoinen, sirpalemainen. Sitä löytyy harvakseltaan Ahvenanmaan ja Kittilän väliseltä alueelta usein lehtomaisilta suoniityiltä, mutta missään se ei esiinny runsaana. Se vaatii kalkkiperäissen kasvualustan. Syystäkin kasvi on koko maassa rauhoitettu. Kuvan kasvin kuvasin Norjassa Lulledalenin luontopolun varressa Skibottenin lähellä.

KÄSIVARREN LAPISSA

Enontekiön Hetan kirkon alttaritaulun muistaa. Siinä on vastassa paikkakunnan ihmisille tuttu ja arkinen näky. Korkean taulun etualalla on lappalaispariskunta kirjavissa lapinasuissaan. Ja taempana pieni porotokka etenee karun tunturimaiseman keskellä. Pariskunnan ympärillä olevat paksut hanget ja lumesta törröttävät kituliaat tunturikoivut kertovat elämän kovuudesta - tiukassa olevasta leivästä ja tiukoilla olevista ihmisitä.

Tuossa oli kuitenkin vasta osa siitä mosaiikkisestä alttarikuvasta. Kaiken tuon yläpuolelle on kuvattu Kristus. Ja hänet on kuvattu juuri sellaisena kuin helatorstain tekstikin hänet meille kuvaa: taivaaseen korotettuna, kaiken yläpuolella olevana ja kädet siunaukseen levitettyinä. Helatorstainahan ei puhuta poismenneestä eikä joutilaisuuteen siirtyneestä Kristuksesta. Silloin puhutaan tehtäväänsä astuneesta, valtaistuimellaan olevasta, työtään tekevästä ihmisten puolustajasta.

Jotenkin se kuva puhuttelee. Siinä on arki ja sen elämä - kaikki sen ihanimmat ja ikävimmät asiat. Ja samalla siinä on näitten ihmisten yksinkertainen usko. Jumala siunaa, hoitaa ja antaa voimia tavallisen arkemme keskelle, jotta selviäisimme ja jaksaisimme. Tuollainen oman elämän taulu olisi hyvä olla jokaisella...
Saarnassa Wähäväkisten juhlaveisuussa Kiuruveden kirkossa 12.5.1999. - Kiuruveden kirkon ja Hetan kirkon alttaritaulut on tehnyt taiteilija Uuno Eskola.

KULKURI

Seurakunnan päiväkerholainen oli tullut kerhosta kotiin. Kyläilemässä olevan tädin kanssa käytiin seuraava keskustelu:

Täti: "Tiedätkö sinä, mikä se Jeesus on?"
Kerholainen: "Se on semmoinen kulkuri. Se on meillä kerhossa. Se käypi joka kerta!"
Täti: "Milloinka? Silloinko, kun siellä rukoillaan?"
Kerholainen: "Ei. Se tulee aina, kun ruvetaan syömään eväitä."

Päiväkerhontäti varmisti myöhemmin kotiväelle, että näin tapahtuu. Eväittensyöntihetkeä edeltää tosiaankin se tuttu ruokarukous:
"Tule, Jeesus, luoksemme,
asu aina luonamme,
siunaa meidän ruokamme. Aamen."

Kyllä kulkuri on paikalla. Joka kerta. Itse asiassa muulloinkin, kuin vain syödessä - aina.
Seuroissa Tihilässä. 27.11.1996.

KEVÄTMIETTEITÄ

Eilen näin ne taas ensimmäisen kerran. Joutsenet olivat tulleet Kiuruvedelle, Rapakkojoelle. Ja kamera oli haettava. Niin käy joka kevät...

Kuvailin niitä kahta lähes tunnin. Sitten ne lähtivät samaan aikaan minun kanssani, mutta eri suuntaan. Kävelivät rinnakkain joen uomaa jäätä pitkin. Räpylän läpsytys vain kuului. Ja voi miten mukavasti ne keinahtelevat, suorastaan lyllertävät kahdestaan kävellessään.

Ihan kuin niiden hitaasti rinnakkain kävellessä ja koulun puolen rannalle katsellessa olisi jostakin kuullut: "Me ollaan tässä vähän niin kuin häämatkalla..." Ja muutaman hetken päästä hidas lyllerrys jatkui, mutta katseet olivat siirtyneet jo toiselle rannalle, Yläpihan suuntaan. Ikään kuin selitellen ne tuntuivat jatkavan: "...katsellaan tässä samalla vähän noita rantoja, jos vaikka rakentamaan... tässä kevään kuluessa..."

Kaikki eivät rakenna. Lehdessä kerrottiin, että viime vuonna Suomessa rakennettiin 30 769 asuntoa. Tämän vuoden määräksi ennustetaan 1 600. Taantumassa kaikki pysähtyy. Vai pysähtyykö? Luonto taitaa vielä meinata jatkaa elämistään...

Runoilijan (Leino) mielestä joutsenissa oli jotakin opiksi otettavaa. Eikös hän niiden uskolliseen muuttotouhuun vedoten rukoillut kaikkia poislähteneitä palaamaan omille paikoilleen, takaisin juurilleen. Joutsenet ja kevät taitavat opettaa vielä uuden elämän ihmettä. Ja pääsiäinenkin on keväällä...

PIKKUJAKKARA

Olin siunaamassa 85-vuotiasta äitiä - ihmistä, jolle ei annettu onnea oman lapsen saamisesta. Mutta äiti hän oli! Orpokodin pieni poika sai heiltä kaipaamansa kodin, paikan, jossa häntä rakastettiin.

Puoliso teki tuolle pojalle pikkujakkaran, sellaisen juuri 3-vuotiaalle sopivan. Hellan viereen kannettuna siltä ylsi näkemään äidin tekemisiä ja siitä pääsi mukaan lihapullan pyöritykseen!

Tuo poika osasi kouluun mennessä itse valmistaa lihapullat! Monikohan osaa? Ja ennen kaikkea: rakennetaankohan tänä päivänä tarpeeksi niitä pikkujakkaroita? Niitä tarvitaan...
Kertomuksen äidin muistoseurojen ajatuksia 1998.

PIENI LAUSE

Oltiin lähdössä kotimatkalle Ylihärmän herättäjäjuhlilta 1982. Isäni hyvästeli majoituspaikkamme isäntäväkeä: "Ensi vuonna tavataan sitten Oulussa - jos Jumala suo!"

Muistan, miten tuo lause ärsytti minua, parikymppistä poikaa. Isällä ei ollut tapana puhua tuolla tavalla. Jotenkin se tuntui hurskastelulta tai ainakin tyhjänpäiväiseltä jossittelulta...

Vuotta myöhemmin istuin Oulun herättäjäjuhlilla. Yksin. Muistelin neljä kuukautta aiemmin haudattua isääni. Muistelin mennyttä talvea, joka oli tuonut mukanaan syövän ja kaiken siihen kuuluvan taistelun ja luopumisen. Arvaat, että muistin yksinäisellä penkilläni ne vuosi sitten kuulemani sanat. Toisella tavalla niihin nyt suhtautui. Tavataan, tullaan ja mennään, ollaan ja eletään - jos Jumala suo...

Päiväkirjasta 1983.

HYVÄ HOMMA

Koolla oli iso joukko vanhempia seurakunnan viranhaltijoita. Ja toinen joukko niitä, jotka olivat opiskelijoina yhden kesän olleet opettelemassa työtä seurakunnassa. Oli tarkoitus keskustella noiden nuorten kokemuksista ja ajatuksista seurakuntatyössä - kukaties rohkaista lopullisessa uravalinnassa!

Siinä kävi kuitenkin niin kuin monesti käy. Nuoret olivat hiljaa ja pitkään virassa olleet vanhat olivat äänessä. Eikä äänensävykään ollut kaikkein innostavin. Monenlaista epäkohtaa ja väsymystä siinä purettiin nuorten aloittelijoiden silmille.

Lopulta tilanteen huomasi eräs vanhemmista viranhaltijoita ja korjasi keskustelun omaan tyyliinsä oikeille uomilleen: "Elekee työ nuoret kuunnelko näitä purkauksia! Kyllä se papinvirka on ihan lokohomma ja lohtu on lähellä!"

Hankasalmen kirkkoherran Pertti Revon sanoja lainasin seuroisa Lapinsalossa 6.9.1987.

OLIPA KERRAN AURINKOINEN PÄIVÄ - LUMME (Nymphaea alba)

Suomen kasvikunnan suurimmat kukat kuuluvat lumpeelle, tarkemmin sanottuna isolumpeelle - ne saattavat olla halkaisijaltaan jopa 20 senttiä! Pohjanlumpeen siitepölyhiukkaset ovat puolestaan suurimmat.

Koeta muistella jotakin viileää, pilvistä tai sateista päivää järvenrannalla. Vaikeaa sellaisia muistoja on kerrata, mutta yritä. Mene vielä askel kauemmas eli yritä muistella lumpeen kukkaa pilvisenä päivänä järven rannalla. Oikeassa olet. Meni liian vaikeaksi. Ei olematonta voi muistaa! Lumpeen kukat ovat auki vain lämpiminä ja aurinkoisina päivinä, silloinkin vain reilut 7 tuntia vuorokaudessa!

Lumpeen kukat kertovat alkeellisesta, kehittymättömästä kukan rakenteesta. Reunoilla on vihreät verholehdet, sitten valkeat terälehdet ja keskustassa keltaiset heteet. Mutta kaikkien niiden väliltä löytyy vielä välimuotoja. Kukkimisen jälkeen kukkaperä vetäytyy löysälle kierteelle ja vetää hedelmän pinnan alle - siemenet kypsyvät eläimiltä rauhassa upoksissa. Hiilihydraattipitoiset lumpeen juurakot ovat piisamin herkkua.

Aapon (ja Kiven) sanoja väännellen voisi todeta, että pilvinen päivä on kuin talo ilman aitan polulla astelevata emäntää - tai niinkuin järvi vailla lumpeenkukkia...

RUMA KUVA

Oltiin kastejuhlassa tässä kirkossa. Vanhemmat, kummit, sukulaiset ja ystävät seisoivat kastemaljan vierellä. 3-vuotias pikkupoika liikuskeli omissa oloissaan alttarikaiteen luona kuoriosassa. Yhtäkkiä alkaa kuulua hätääntynyt pojan itku. Itku jatkuu vielä isän sylissäkin. Se peittää kaiken muun alleen. On yhdessä jäätävä odottamaan itkun tyyntymistä.

Ensimmäiset kyselyt itkun syystä jäävät vastausta vaille. Hetken kuluttua selitys kuitenkin kuuluu. Poika osoittaa sormella alttaritaulua, katsoo varovasti isän olan yli ja sanoo nyyhkytyksensä lomassa kuuluvasti: "Tuo on niin ruma kuva!"

Siinä sitä ollaan - hämillään ja häpeissään. Muuten hiljaisen kirkon holveissa ja jokaisen paikalla olijan korvissa kaikuvat vain pojan sanat alttaritaulusta ja sen ristiinnaulitusta: "Tuo on niin ruma kuva!"

Joku meistä aikuisista yrittää korjata tilannetta. Hiljaisena supatuksena kuuluvat meidän viisaitten aikuisten selitykset: "Eihän tuo ole ruma! Sehän on nätti kuva. Jeesus on siinä ristillä!"

Tyynnyttely-yritys saa itkun uudelleen yltymään. Entistä kovempina kuuluvat taas pojan huudot kirkon holveissa: "Ettekö te tajua! Tuo on ruma! Tuosta vuotaa verta! Ettekö te tajua!"

Emme me tosiaan tajua...

Saarnassa Kiuruveden kirkossa pitkänäperjantaina 9.4.1993.

PÄRJÄTÄÄNKÖ OMILLAAN

Virsikirjan uudistuessa pääsiäistropari tuli kirkkomme virreksi. Jotkut ovat paheksuneet sen valintaa. Sitä on pidetty outona, jotenkin vieraana ja muilta lainattuna. Sellaista ei pitäisi ottaa - pitäisi pärjätä omillaan!

Virsikirjamme kertoo, että tuon virren sanat ovat syntyneet 700 vuotta ennen ortodokseja ja roomalaiskatolisia - ja 1200 vuotta ennen ensimmäistä luterilaista...

Kyllä meidänkin pitäisi muistaa juuremme. Pitäisi muistaa, että omillamme emme tosiaan voi näissä asioissa pärjätä! Kaikki, mitä meillä on, on sittenkin saatua ja perittyä. Niin on koko pääsiäissanoma ja niin on sen troparikin: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!"

Seuroissa Seuratuvalla 14.4.1991.

VAATIMATON LUMOOJA - VANAMO (Linnaea borealis)

Vanamo ei ole sattumalta eri maiden biologisten seurojen nimikkokasvi. Linné nimitti sitä kukkien kuninkaaksi ja valitsi sen myös omaan aatelisvaakunaansa. Tieteelliseen nimeen hän ei kuitenkaan itse omaa nimeään laittanut - sen ehti tehdä lääkäriystävä, joka tunsi hänen mieltymyksensä.

Muutamat piirteet tuntuvat yllättäviltä. Ensiksikin vanamo kuuluu kuusamakasveihin, tosin joskus varhaisessa vaiheessa se luokiteltiin jopa kellokasviksi. Toiseksi se on varreltaan suikertava ainavihreä varpu. Tieteellisen nimen loppuosa borealis kertoo puolestaan sen olevan levinneisyydeltään pohjoinen, lähinnä taigan havumetsien kasvi - keskieurooppalaisille se on uusi tuttavuus.

Karpalomainen maata pitkin suikertava pyöreälehtinen varsi on tuskin antanut kasville sen kuninkaalista arvoa. Katsojat ovat enemmänkin lumoutuneita sen vaaleanpunaisista pystyn kukkavarren perässä kaksittain nuokkuvista kellomaisista kukista. Eikä sovi unohtaa tekijää, joka on saanut sen vierellä runosuonet sykkimään uusia elämän lauluja - tuoksut vanamon...

REIPPAANA VIELÄ TIMANTTIHÄISSÄKIN

Olin reilu vuosi sitten 60-vuotishääseuroissa. En muista enää paikkaa, en kuultuja puheita, en tapahtumia seuraillasta. Vain yhden asian muistan siitä hetkestä. Katselin koko illan kahta haurasta ja harmaata käsi kädessä istujaa.

Ja uudelleen ja uudelleen luin illan aikana heidän takanaan näkyvää heidän kotinsa huonentaulua. Teksti oli lyhyt, varsinainen Päivän sana. Nämä sanat siellä olivat seinälle kehystettyinä: "Rakkaus ei väsy!"

Päiväkirjasta syksyllä 1987.

UNOHTAMISESTA

Olin lähdössä ensimmäistä kertaa seurakunnan edustajana tervehtimään syntymäpäiväänsä viettävää seurakuntamme jäsentä. Tiesinhän minä vastavihittynä pappina, mitä piti tehdä... Huolella valmistauduin. Lahjakirjaa valitsin seurakuntatalon hyllystä oikein ajan kanssa. Ja omistuskirjoituksen kirjoitin pitkällä kaavalla. Autoon mennessä pistin kirjan ovea avatessani auton katolle. Sinne se jäi! Jäi lahjakirja antamatta.

Raamattukin on täynnä unohtamista. Ihminen unohtaa Jumalansa. Ja ihminen unohtaa paikkansa Jumalan luomassa maailmassa. Ja se kirja on täynnä myös niitä hätäisiä ihmisiä, jotka luulevat, että ovat tulleet jätetyiksi, unohdetuiksi.

Ja kuitenkin raamattumme perusviesti on tämä: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää! Ja vaikka unohtaisikin, niin minä en sinua unohda!" (Jes.49)
Kertomuksessa mainitun syntymäpäiväsankarin luona 5 vuotta myöhemmin 25.3.1990.