EUROOPAN PARAS

Mitähän ihmiselle tapahtuu kuolemassa? Sitä olen monesti miettinyt. Tai pikemminkin sitä, että minkähänlaiseksi minä itse mahdan muuttua kuoltuani? Aivan suoraan sanottuna mietin välillä sitä, että tuleekohan minustakin kuolemassa niin kuin melkein kaikista muista vähintäänkin Euroopan paras ihminen?

On se merkillistä, miten ennen ihmisten mielissä mitä ikävimmät ja itsekkäimmät ihmiset yhtäkkiä muuttuvat läpeensä hyviksi, pyyteettömästi palvelleiksi ja lähes kaikessa esikuvaksi kelpaaviksi. Tuohan on tietysti pelkästään hyvä asia. Minua harmittaa vain, että tuo muutos tapahtuu vasta niin kovin myöhään, vasta siellä kuolemassa. Niitä Euroopan parhaita olisi mukava useamminkin tavata - aivan elävinä.

Ehkäpä minä en muutukaan. Ehkä minulle sitten kerran pidetäänkin ihan rehellinen, kaunistelematon, totuuden kertova muistopuhe:

"Te muistatte kaikki hänet kiireisenä ja kärsimättömänä ihmisenä. Ei hänellä ollut aikaa annettavana toisille, kun omat mitättömät tärkeydet veivät kaiken ajan. Yhtä tuttua meille kaikille oli hänen jatkuva valittava tyytymättömyytensä arkisista asioista - ja ennen kaikkea kaikkien toisten tekemisistä. Tunnustusta hyvin tehdystä työstä oli hänen suustaan turha odottaa, sen me kaikki muistamme. Hänellä riitti loputtomasti ikäviä asioita kerrottavaksi. Ahneus ja rahan perässä juokseminen olivat hänen elämänsä johtotähtiä. Kiittämättömyys oi hänessä mieliinpainuvinta. Oli hänessä kestämistä!"

Muuttuisinpa sittenkin. Tai jospa ne löytäisivät siinä vaiheessa sen vanhan viisauden, ettei vainajista puhuta pahaa.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 16.9.1990.