AJOTIETOKONE OPASTAA

Auto alkoi temppuilla. Ainakin sillä oli jotakin tärkeää viestitettävänä. Ajotietokoneen näyttöön nimittäin ilmestyi viime viikolla tällainen teksti: "Service in 1600km!"

Olin kyllä vähän hajulla, mitä tuo saattaisi tarkoittaa. Tarkistin kuitenkin asian vielä sanakirjan avulla. Sieltä totesin, että kehotuksen voi kääntää aavistelemallani tavalla. Auton digitaalinäyttö siis kertoi: "Muista käydä jumalanpalveluksessa seuraavan 1600km:n kuluessa!"

On kyllä Volkkari hyvä auto, kun se tuollaisestakin huolehtii...

Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 6.2.2008.

TEKNIIKAN IHME

Meille ostettiin navigaattori. Tiedäthän, sellainen tekninen vempele, joka opastaa risteys risteykseltä vaikka Hangosta Petsamoon. Senkin se tietää, että ajoamme seuraa kokoajan 8 satelliittia taivaalta. Välillä se valittaa, että ajan liian kovasti - piipittää ja soittaa kelloja kuin paraskin omatunto! Ajattelemaankin se välillä pistää...

Ensimmäisella matkalla auto ehti tuskin liikahtaa, kun uuden vehkeen valot alkoivat vilkkua. Näytössä luki suurilla kirjaimilla : "Unohdit asettaa päämäärän!" Niinpä. Pyysin siis opastusta tietämättä itsekään, minne olin matkalla! Ajopuuksi heittäytymällä mennään sinne, minne virta vie - mutta siihen kone ei suostunut. Aikamoista ajanhukkaa ja arpapeliä tämmöinen matkanteko...

Tuskin oli äskeinen puute korjattu, kun kone hälytti uudestaan: "Jos mahdollista, tee U-käännös!" Kun kone tajusi, että jatkoin edelleen vikareitillä - enhän keskellä kaupunkia kyennyt ehdotetulla tavalla poukkoilemaan - se pian ilmoitti: "Odota, lasketaan uutta reittiä!" Niin se alkoi kohta ehdotella kääntymisiä, niin että päästäisiin takaisin oikealle reitille ja toivottuun päämäärään.

Aina ei olla matkalla kauas. Ollaan muuten vain ihan eksyksissä. Tuossa tekniikan ihmeessä on näppäin näitäkin hetkiä varten. Yhdellä painalluksella voi pyytää: "Opasta kotiin!" Kyllä pitäisi tämmöinen vehje tulla ihan pakolliseksi...

Välillä meiltä puuttuu päämäärä - ja jos ei puutu niin ainakin unohtuu! Välillä päämäärä on mielessä ja silti ollaan harhassa. On hyvä joskus kysyä, minne ollaan matkalla. Ja parasta on, että ohi menneet risteykset eivät aina ole lopullisia eksymisiä. Uutta reittiä meille välillä joudutaan elämässä laskemaan - jokaiselle vuorollaan. Ja elämän tarkoitushan on päästä kotiin...
Hartauskirjoituksen alussa Kiuruvesi-lehdessä 6.2.2008.

TUNTEMATTOMAN SOTILAAN MUKANA - SIANKÄRSÄMÖ (Achillea millefolium)

Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta moni muistaa Lahtisen purnauksen talvisessa metsässä. 4 miestä uppuroi metrisessä hangessa ryteikön keskellä täyteen lastattua ahkiota vetäen. Kukaan täysjärkinen, sellainen, jonka päätä ei ihan kokonaan ole koohotuksella sotkettu, ei näkisi järjen häivää siinä, että neljä aikuista miestä vetelee kelkkaa pitkin mettiä edestakasin...

Myös siankärsämö on saattanut olla monesti tuntemattomien sotilaiden purnauksen aiheena. Keisari Neron sotajoukkojen armeijalääkäri Dioskorides antoi nimittäin käskyn, että keisarillisen armeijan jokaisen sotilaan oli pidettävä mukanaan siankärsämönippua! Ei nöyrtynyt Tuntemattoman mies pyöreitten kivien asetteluun. Ei olisi ehkä kukkien kantelijaksi myöskään lähtenyt...

Luultavasti nuo entisen ajan sotilaat eivät kuitenkaan käskystä purnanneet. Siankärsämön lääkinnällinen vaikutus oli tunnettu jo 4000 vuotta sitten Kiinassa. Se oli lääke kouristuksiin, haavojen hoitoon ja tulehduksiin - mitä sopivin siis myös sotatantereille. Mukanaan ne varmasti sitä kantoivat, sillä kasvin levinneisyydestä kerrotaan, että se on levinnyt lähes koko asuttuun maailmaan... Vielä myöhemmältäkin ajalta kerrotaan, että Rankassa siankärsämönippu kuului itsestään selvänä varustuksena puuseppien työkalupakkeihin.

Kasvin rohtomaiset taianomaiset piirteet näkyvät myös sen tieteellisessä nimessä. Achillea on muotoiltu tarujen melkein haavoittumattoman sankarin Akilleuksen nimestä. Nimen loppuosa millefolium - tuhatlehtinen - taas kertoo kasvin varsin erikoisesta lehden rakenteesta.

En malttanut olla ottamatta kuvaan mukaan tuota alareunassa olevaa vaaleanpunaista huiskilo-kukintoa. Se ei liene erityinen alalaji, vaan tavallisen siankärsämön perinnöllisen muuntuman seuraus. Lapissa saattaa olla suurempia alueita punakukkaisia kärsämöitä - silloin on kysessä pohjansiankärsämö-niminen alalaji.

RANGAISTAANKO MINUA

Moni meistä miettii vaikeuksiensa, kaikenlaisten vastoinkäymisten, onnettomuuksien ja pettymysten keskellä syitä tapahtuneille. Miksi Jumala antoi tällaisen elämänkohtalon minulle? Useimpien kohdalla tuo kysely on pitemmän tai lyhyemmän aikaa senkin miettimistä, että mistä Jumala minua tällä rankaisee?

Tuolla kyselyllä on varmasti oma aikansa ja paikkansa - ja tehtävänsäkin. Mutta tässä asiassa pitäisi kyllä olla aika varovainen viimeisten vastausten antamisessa niin oman itsen kuin toistenkin kohtaloiden keskellä. Selittämätön pitäisi lopulta pystyä myös jättämään sittenkin selittämättömäksi. Omien miksi-kysymystensä keskellä on hyvä muistaa, mitä eräs kaksi lastansa kolarissa menettänyt äiti kertoi tunnoistaan:

"Sen tiedän, että pahuutemme tähden ei näitä koettelemuksia annettu. Jos meitä virheittemme ja syntiemme mukaan rangaistaisiin, ei meissä olisi jäljellä ehjää kohtaa!"
Seuroissa Honkarannassa 20.5.1990.

ATEISTIN HAUDALLE

Joskus asiat tuntuvat muotomenoilta. Kummalliselle tuntuu, kun huomaa hautajaisissa, että ei tämän ihmisen kuolema näy ketään koskettavan - ja samalla ymmärrän, että nuo tuntemukset voivat olla täysin vääriä. Kaikki ei vain näy aina ulospäin.

Kuitenkin alan aina silloin tällöin kuvitella, millaista olisi olla ateistin haudalla - sellaisen aivan oikean, todellisen vakaumuksellisen ateistin haudalla. Sellaisen, jonka omaa vakaumusta myös kunnioitetaan ja jonka "lähtöseremonioihin" ei sotketa saattajien toiveita ja saattamisen tapoja...

Siellä ateistin haudalla ei luettaisi Jumalan sanaa, ei jakeen jaetta. Siellä ei hautaan laskettaisi vainajaa hiljaa yhdessä tai yksin rukoillen. Siellä ei edes viitattaisi kuoleman voittamisen sanomaan. Siellä ei puhuttaisi iankaikkisesta elämästä eikä siellä jäätäisi jälleennäkemisen toivoon. Virsi ei sillä haudalla kajahtaisi...

Siellä olisi vain hauta. Kertakaikkinen viesti kaiken loppumisesta. Pelkät häviävät muistot. Ja toivottomuus.

Tuollaisella paikalla oleminen puhuttelisi. Se taitaisi olla se paikka, josta Raamattu tutussa kohdassaan puhuu: "...jos nämä olisivat vaiti niin kivet huutaisivat!" (Luuk. 19) Ovatko oma uskomme ja sen suunnattomat lahjat välillä meille liian itsestään selvyyksiä. Jos haudalta puuttusi Sana, rukous ja virsi, alkaisiko niiden sanoma sitten huutaa poissaolollaan!

Päiväkirjasta 1991.

TURHAKKEEN TULEVAISUUS - MUKULALEINIKKI (Ranunculus ficaria)

Suomessa on tapana valita vuoden turhake. Kuvassa olisi yksi hyvä ehdokas sellaiseksi. Mukulaleinikin kukalle kun ei oikein tarkoitusta tahdo löytyä.

Lounais-Suomessa esiintyvä kasvi kyllä kukkii komeasti, jopa yhtenä ensimmäisistä kevään kukkijoista, mutta... Siementä ei synny, ei ainakaan itävää sellaista. Viileän kuivasti kirjat toteavat, että mukulaleinikki on hylännyt suvullisen lisääntymisen!

Sitä ajattelee helposti, että tuollaisen päätöksen tehneellä alkaa loppu olla lähellä. Mutta ei mukulaleinikin tulevaisuudesta kannata huolestua. Kyllä se leviää, kasvullisesti peräti kahdella tavalla. Juurakkonsa yhteyteen se muodostaa juurimukuloista vararavintovarastoja, joiden turvin se seuraavana vuonna taas lähtee kasvamaan. Ja lehtihankojen itusilmujen avulla se pystyy lisääntymään esimerkiksi jokien varsilla pitkienkin matkojen päähän.

Missä usko loppuu, siellä temput alkaa - niin on näillä seuduilla tapana sanoa, kun uusia virtauksia aika kriittisestikin arvioidaan. Mutta tuolla nätillä turhakkeella eivät ainakaan temput näy loppuvan...

LOPPUUKO KESKEN

Meiltä Kiuruvedeltä järjestettiin reissua Kuopion markkinaseuroihin. Aneltiin ja pyydeltiin lähtijöitä, ettei tarvitsisi jo sovittua linja-autoa perua. Mutta peruttava se oli!

Seuraavaksi oli vuorossa lähtö tänne Pihtiputaalle seuroihin. Edellisestä kerrasta kyllästyneenä laitoinkin aivan kurillani kirkollisiin ilmoituksiin vielä loppukaneetin: "Mukaan mahtuu vain 50 ensiksi ilmoittautunutta!"

Jo alkoi heti kuulua kyliltä tällaista puhetta: "On se kumma, kun ei voida kahta autoa tilata..." Mutta tänne lähdettiin. Auto viimeistä paikkaa myöten täynnä!

Ihmisen mieli on niin merkillinen! On ihan pakko saada, jos on vaarassa loppua kesken! Muuten ei ole niin väliksi!
Seuroissa tuolla vierailulla Pihtuputaalla Pihkaloiden vieraana 2.5.1993.

VIELÄKIN KUULUU

Minulla oli veisaava äiti. Siivouksen ja ruoanlaiton keskeltä kuului milteipä katkeamatta niekukas virrensävel. Ja sieltä jäivät mieleen lukemattoman monet äidin ulkomuistista veisaamat pitkät virret.

Isäkin veisasi. Lapsuuden kodissa omakotitalon alakerrasta kuului yhtä aikaa jylisevä halonhakkaaminen ja miehen virsi.

Näitä kuulokuvia en unohda. Ne virret kuuluvat kauas!
Virsiseuroissa Honkarannassa 5.3.1989.

TOISENLAINEN PIONEERI - MAITOHORSMA (Epilobium angustifolium)

Sotaväkiaikana metsäkeikalla on telttaan kuulunut monesti seuraava ilmoittautuminen: "Herra luutnantti, pioneerijoukkueen johtaja..." Kaikki tilanteessa olleet tietävät, miten tuo ilmoittautuminen jatkuu. Se jatkuu ikävillä sanoilla: "...tarvitsen kantoapua!" Sellaisia ne ovat, pioneerit!

Maitohorsma on pioneerikasvi. Syntyipä avointa maata myrskyn, metsäpalon tai hakkuiden seurauksena, horsma on kohta paikalla. Maaperän lisääntynyt typpipitoisuus on sille elintärkeä. Niin tiukka metsäpalojen seuraaja se on, että kansan suussa se on tunnettu palokukan nimellä.

Alussa mainituista sotaväen pioneereista poiketen horsma ei kysele kantoapua. Lenninhaivenelliset siemenet ottavat tuulen mukana kyydin hyvinkin kauas emokasvistaan. Ja näitä lentäjiä riittää. Yksi ainut kasvi voi tuottaa kesässä 50 000 siementä. Ja neliömetrille mahtuu helposti kymmeniä horsmia... Ilmankos joka paikka on välillä horsman haiventen peitossa.

Yrttien kerääjät tuntevat horsman hyvänä teekasvina - venäjänkielessä kasvinnimenä onkin iivanantee! Ja hunajantuottajat osaavat myös käyttää horsmikoita hyväkseen. Kummallisia ovat myös horsman tuoreiden versojen C-vitamiinipitoisuudet: 220mg/100g! Vastaavat arvot ovat appelsiinilla 51mg/100g ja lakalla 100mg/100g. Ja valkuaisainepitoisuus on horsmalla korkea. Ei ihme, että niitä lapsena sioille kerättiin. Turhaan sanovat toista rentunruusuksi!

KOVA LAKI

Kirkkolaissa on säädetty, että lapsen saa kastaa vanhempien tahtoessa silloin, kun ainakin toinen lapsen vanhemmista kuuluu kirkkoon. Joskus käy niin, että tällaisessa perheessä kirkkoon kuulumaton vanhemmista jää leskeksi ja näin lapsensa yksinhuoltajaksi. Jos hän edelleenkin haluaa ollaa kirkkoon kuulumattomana, joutuu kastettu lapsi - huoltajansa tahdon mukaisesti - eroamaan kirkosta. Näin säätää tämän hetken laki.

Tuntuu julmalta ja sydämettömältä. Tuollaisessa tilanteessa elävillä kun on niin paljon mietittävänä, he ovat niin monella tavalla tuen ja avun tarpeessa. Siinä tilanteessa kysymykset siitä, että liitytkö kirkkoon vai haluatko, että lapsesi joutuu eroamaan kirkosta, eivät tunnu sielunhoidolta!

Nuo koukeroiset lain määräykset kertovat kuitenkin perimmältään siitä, kuinka arvokas ja vakavasti otettava asia kaste on. Ei ole kysymys syntymän muotomenosta. Kaste on Kristukseen liittymistä ja se perustuu Kristuksen antamaan käskyyn. Ja kasteeseen on aina liityttävä opetus niin kuin Jeesuksen kastekäskyssä sanottiin.

Vanhempiakin on kunnioitettava. Pienen lapsen on seurattava vanhempiensa valintoja. Mutta ennen kaikkea tuo koukeroinen teksti kuitenkin lähtökohdaltaan puhuu kastetun oikeuksista. Ei voida kastaa ja jättää heitteille, ilman opetusta. Siihen juuri lapsen vanhemmat sitoutuvat - yhdessä seurakunnan kanssa.

Saarnassa Kiuruveden kirkossa "Kaste"-sunnuntaina 10.1.1993

KENEN TEHTÄVÄ

Äskettäin kaikilta presidenttiehdokkailta kysyttiin: "Mitä toivottaisitte kansalaisille uuden vuoden puheen lopuksi?"

Eräs vastauksista jäi mieleeni: "Onnea ja menestystä. Jumalan siunauksen toivottamista varten meillä on arkkipiispa. Ei pidä sotkeentua toisten toimialoihin!"

On tietenkin hyvä, että tietää tehtävänsä ja vastuualueensa, pysyy lestissään. Eikä suuhun kannata väkisin vääntää sinne sopimattomia sanoja - ei vaikka Amerikasta mallia kuinka annettaisiin. Silti vastauksen muotoilu jäi vähän kummastuttamaan. Kyllä tämän kansan elämä ja historia olisi kovin toisenlaista, jos tuo Jumalan siunauksen toivottaminen, rukoileminen ja diakonia olisi aina jätetty pappien ja arkkipiispojen hommiksi!

Seuroissa Luupuvedellä 24.10.1993.

SILMÄPELIÄ - NURMITÄDYKE (Veronica chamaedrys)

Silmistä nurmitädykkeen kohdalla on pakko puhua - sinisilmäksi se on sattuvasti kansan keskuudessa nimettykin. Itse kukka on poikkeuksellisen sininen, taivaan sininen.

Läheltä katsottuna kukalle ovat antaneet tällaisenkin kuvauksen: se odottaa käsivarret levällään luokseen tulijaa. Niin odottaa, ja tulija on useimmiten mehiläinen. Se tarttuu raajoillaan noihin käsivarsiin - siis kukan kahteen heteeseen - ja taivuttaa ne turkkiaan vasten.

Kukkien levinnäisyyskartastoa voi lukea kuin historian kirjaa. Monet asiat ovat tälläkin kertaa sinne jälkensä jättäneet. Vuosisatoja vanhan kaskiviljelyn jäljet ovat siinä selvästi näkyvissä. Ja yllättävätkin asiat jättävät sinne merkkinsä: ennen viimeisiä sotia ei Kuusamon seudulla näitä kasveja tavattu. Saksalaisten sotilaiden huoltokuljetukset ja rehukuormat toivat tullessaan kasvin pysyvästi sekä Kuusamoon että Petsamon seudulle. Niin se vain sotakin voi lisätä elämän monimuotoisuutta!

Nurmitädyke on mielestäni yksi kauneimmista - siro ja herkkä, jotenkin hauras. Niinpä ei olekaan kummallista, että sitä on pidetty jonkinlaisena rakkauden kukkana. Joissakin kielissä kasvi on nimetty sanalla "miehen uskollisuus" - tuntuu mairittelevalta! Vähemmän mairittelevaksi nimitys muuttuu, kun kuulee, että nurmitädykkeen kukat ovat poikkeuksellisen lyhytikäisiä, ne kuihtuvat jo päivän kukinnan jälkeen. Se näyttää kukkivan aika kauan, mutta itse asiassa pitkään terttuun vain tulee uusia kukkia entisten tilalle. Että sellainen kuva miehen uskollisuudesta tällä kertaa! Kiitoksia luottamuksesta, kasviharrastussisaret!

KIINNIOTETTUNA

On hyvä joutua joskus omista sanoistaan kiinniotetuksi. Se tilanne taitaa olla meille tuttu. Omat puheet toisista ovat joutuneet sellaisiin korviin, joihin niitä ei ollut tarkoitettu - ja joihin niiden ei uskottu joutuvan. Se, josta tuttavien kesken luottamuksellisesti kuiskuteltiin selän takana, onkin itse silmien edessä kysymässä katetta sanotuille sanoille. On nöyryyttävää, mutta kuitenkin tarpeellista olla joskus näiden sanojen edessä:

"Sinäkö todella puhuit minusta tällaista?!"

Mutta yhtä tarpeellista on joskus olla sen ihmisen paikalla, josta selän takana puhutaan ja kuiskitaan. On hyvä kuulla se puheiden tosiasioiden ja kuvitelmien sekava salaatti. On hyvä joutua kokemaan niiden epämääräisten väitteiden kohteena olijan avuttomuus ja voimattomuus. On hyvä itsekin elää todeksi tuo kuulopuheiden ja juorujen mukanaan tuoma ahdistus ja mielipaha.

Tuo on meille hyväksi. Kuinkahan paljon minä todella omilla puheillani tietämättäni ja ymmärtämättömyyttäni ruokin tätä perättömyyksien puhumista? Ja kuinka paljon täysin tietoisesti?
Saarnassa Kiuruveden kirkossa "Puheemme"-sunnuntaina 2.9.1990.

KETÄ VARTEN

Rippikoululaisilla oli kysymys vastattavana kirjallisesti. Näin heiltä kysyttiin: mitä rukous merkitsee sinulle? Vastata sai omilla ajatuksiillaan - ja nimettömänä. Näin yksi heistä kirjoitti:

"Rukous ei merkitse minulle mitään. Se ei merkitse mitään, koska mielestäni rukous ja yleensäkin kirkko ja kaikki uskonnot ovat olemassa vain heikkoja ihmisiä varten.!

En olisi itse sitä näin selvästi osannut sanoa. Voi kun olisin tuon lapun ottanut talteen! Ja laittanut kehyksiin seinälle, parhaalle paikalle. Sitä varten ne todella ovat. Aina vain heikkoja ihmisiä varten!
Sairaalahartaudessa Kiuruveden sairaalassa 25.6.1990.

HUIJARI LIIKKEELLÄ - VILUKKO (Parnassia palustris)

Kun vilukon kukkaa katselee tosi läheltä - ja mieluummin suurennettuna - huomaa, miten uskomaton viritelmä siihen onkaan rakennettu.

Joskus muinoin kasvilla on ollut 10 hedettä. Nykyisin 5 niistä - joka toinen - on muuntunut ns. joutoheteiksi. Ne ovat ne vihertävät alueet teriön ympärillä, juuri terälehden kohdalla. Jokainen joutohede on yläosastaan ripsiliuskainen ja jokaisen ripsen päässä on - niin kuin näet - pienen pieni kimalteleva mesipallo! - Eipä se muuten olekaan mesipallo... Siinä on juuri se huijaus, johon hyönteiset kerta kerran perästä menevät. Tulevat kimaltelevan meden perässä, ja huomaavat sitten sen vain ruskean kiiluvaksi houkutusnupiksi! Mettä vilukolla kyllä on, mutta vasta joutoheteiden tyven mesiäisessä.

Muutenkin vilukon kukka on merkillinen. Sillä on viisi "oikeaa" hedettä. Niitä se avaa säästeliäästi, sillä yksi ainut hede on kerrallaan avoimena. Kukka kestää siis avoimena hedevaiheessa viisi päivää, jonka jälkeen se osa kasvista lakastuu.

Oikeat heteet ovat alunperin tiiviisti kukan sikiäintä vasten painautuneina - siis tuon vaalean keskustan ympärillä. Siitä ne avautuvat yksi kerrallaan siitepölyänsä luovuttamaan. Sen jälkeen hede kuivuu ja oikenee terälehtien suuntaiseksi. Kuvasta näet selvästi, että tämä kukka on viimeisillään. Kolme heteistä on jo täysin oiennut - ne ovat niitä vaaleita suoria liuskoja tarkasti terälehtien väleissä. Ne ovat jo karistaneet pontensakin pois. Kaksi viimeistä on vielä toiminnassa, ainakin niiden ponnet näkyvät ruskeina pallukoina.

Emin luotti pystyy vasta tämän jälkeen ottamaan vastaan siitepölyä - sen on siis oltava peräisin toisista kasveista. Näin vilukko aikaisheteisyydellä estää itsepölytyksen ja takaa ristipölytyksen.

Huijaustapauksia on tavattu Ahvenanmaalla, rannikkoseuduilla ja kaikkein runsaimmin Pohjois-Suomessa. Karesuvannon Markkavaaran viereisen suon reunasta valvontakamera tavoitti kuvan koijarin.

ASIAN YDIN

Itseni ikäinen, vuosikymmeniä muualla asunut nainen muisteli lapsuuttaan Kiuruvedellä. Vahva muisto siitä ajasta olivat virret ja seurat, omassa kodissa ja naapureissa - niissä oltiin viikko viikon perästä.

Kysyin muistelun lomassa - ehkä vähän uteliaanakin - mistä siellä seuroissa silloin puhuttiin? Aikansa mietittyään hän lopulta vastasi: "En todellakaan muista! En muista yhtään puhetta niistä sadoista kuulemistani! Miten minä olen voinut kaiken unohtaa..."

Hän jäi hiljaisena miettimään ja hämmästelemään muistamattomuuttaan. Kohta hän kuitenkin palasi juttusilleni hymy huulillaan:

"Muistanhan minä! Muistan sittenkin! Armosta siellä puhuttiin! Siellä veisattiin, rukoiltiin, oltiin yhdessä, luettiin ja kuunneltiin puheita - ja aina siellä oli kyse armosta!"

Kun tuon voi muistaa vielä vuosikymmenienkin perästä, se kertoo vakavasti otettavan viestin. Tärkeimpiä eivät ole yksittäiset sanat eivätkä hienot ja hyvin muotoillut ajatuksen juoksut. Ei niitä kukaan muista. Mutta se sanoma, joka niitten kautta välitetään - tai jätetään välittämättä - se muistetaan!

Sanan ja rukouksen illassa seurakuntatalolla 15.2.1998.

SUKSET RISTISSÄ

Siinä sitä ollaan. Emännän kanssa kahdestaan suksilla. Kuva kuuluu nyt asiaan... Meillä oli nimittäin Emännän kanssa riita. Ihan sellainen kunnollinen. Sellainen, josta sanotaan, että nyt niillä on sukset ristissä.

Minusta se on pelottavaa. En ole siihen oikein tottunut. Tai pikemminkin olen tottunut tekemään sen jotenkin toisella tavalla. Kun sanat lentelevät niin että rappaus tippuu, minua hirvittää. Joku onkin sanonut, että kun ei tiedä mitä tulee sanotuksi, on parempi lähteä lenkille, olla hetki sanomatta mitään. Tuskinpa siinä on sen suurempaa viisautta. Syntyy vain entistä isompia patoja. Ja toisesta sanomattomuus voi olla vielä ahdistavampaa kuin mitkä tahansa sanotut sanat. Riideltäisiinkö siitä, miten on parasta riidellä!

Mutta kun sanat ovat kerran lennelleet, niitä on hankala imeä takaisin! Selittely, että niin minä sanoin, mutta itse asiassa tarkoitin aivan muuta, vie pohjan kaikilta muiltakin sanoilta. Se olin kyllä selvästi minä, joka niitä ikäviä sanoja nyt lennätteli. Olin varmasti väsynyt... Tuo on kyllä puolusteluista heikoimpia. Joka alkaa väsyneenä riitelemään, se on liikkeellä raskauttavien asianhaarojen vallitessa! Oppisipa pitämään suunsa supussa, edes silloin!

Sitten siinä kävi niin kuin ei saisi käydä. On se niin hankalaa tunnustaa olevansa syyllinen! Aurinko laski. Riita jäi ilmaan. Ei minusta ollut anteeksipyytäjäksi. Kun muutenkin nukkuu yönsä huonosti, tuossapa hyvä keino karistaa viimeisetkin unet! Ja nukkumattoman yön jälkeen tulee uupunut päivä. Ja riita leijui edelleen ilmassa. Vasta illalla sen pystyin sanomaan. "Minä se olin. Anna minulle anteeksi!" Mutta ei tullut uni seuraavanakaan yönä.

Aamulla herättyä oli Emäntä vastassa. Avosylin. Rutistaen. "Minä annan. On sinulle annettu isompiakin asioita anteeksi!" Mistä lie riidelty, ei siihen tainnut olla mitään asiallista asiaa. Onneksi oltiin kuitenkin siellä lopussa sukset ristissä. Sukset kunnolla ristissä niin kuin tuossa kuvassa. Silllä tavalla, että siinä ollaan yhdessä. Vastakkain. Toinen pitää toista paikallaan. Karkuun ei pääse. Katsekin on kohdattava. Olla sukset ristissä - sehän on kohtaamisen, selvittämisen ja sopimisen perusasento.

Suotta ei kirkkojen alttareilla ole Risti. Ei ole sattuma, että herättäjäjuhlien kohtauspaikan merkkinä on Risti. Ja siinä on paljon enemmän kuin vain sukset ristissä...
Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 18.10.2006.

LOPUTON TYÖMAA - RAITA (Salix caprea)

Loputtomaksi työmaaksi voisi kuvata vaikkapa pajujen suvun (Salix) tunnistamista. Pikainen vilkaisu kasvikirjan levinneisyyskarttoihin kertoo, että Suomessa voi törmätä 42:een eri pajulajiin. En ole tuota tunnistushommaa hirvinnyt edes aloittaa!

Helpoimmin tunnistettava näistä lienee - ainakin isommaksi kasvaneena - raita. Se kasvaa jopa 15 metriä korkeaksi puuksi. Keväällä huhti-toukokuussa kannattaa kukkivan raidan vierelle pysähtyä. Pieni pilvi näyttää leijuvan sen yläpuolella. Ja lähemmäs tultua korviin kuuluu myös jatkuva surina. Työmaa on täydessä käynnissä! Raita on tärkeä mesilähde mehiläisille, kimalaisille , kukkakärpäsille ja yökkösperhosille.

Raita on loputon työmaa. Siitä pieni laskelma. Pajuthan ovat kaksikotisia, siis emi- ja hedekasvit ovat erikseen. Hedeyksilön hedekukassa on aina tukilehden suojassa kaksi hedettä ja niiden juuressa mesirauhanen. Yhdessä kukinnossa eli siis tuollaisessa pajunkissassa voi olla 200 kukkaa. Kookkaassa raidassa saattaa olla 2000 kukintoa. Yhdestä ainoasta raidasta siis löytyy 400 000 mesirauhasta tyhjennettäväksi! Saa siihen lähteä! Melkoinen työllistäjä!

LÄHELLÄ TOISIAAN

Oltiin koolla suurperheen juhlassa, 70-vuotissyntymäpäivillä. Puheensorinan keskeytti puhelimen pirinä. Kohta viestintuoja tuli juhlaväen keskelle: päivänsankarin tytär oli juuri synnyttänyt terveen lapsen! Siinäpä ukille lahjoista paras!

Tuntia myöhemmin sama puhelin oli taas äänessä. Taaskin puhelimen viereltä tuli viestintuoja juhlaväen keskelle: sukulaisperheen isä, 53-vuotias mies oli juuri löydetty kotoaan kuolleena.

Olipa tosiaan syntymäpäivät. Mutta sellaisia tarvitaan. Niin lähellä ne ovat meitä jatkuvasti - elämä ja kuolema.

Päiväkirjasta 1.5.1998.

OTETAANPA LUKU

Päivän evankeliutekstissä sanottiin: "Ja ne 72 opetuslasta palasivat iloisina ja kertoivat Herralle työnsä menestyksestä." (Luuk. 10)

Tulin etsineeksi tuon saman kohdan edellisestä Raamatun käännöksestä. Vähän hämmästyin kun luin sieltä: "Ja ne 70 opetuslasta..."

Tuntuu tosi kummalta. Kaksi opetuslasta oli siis hukassa ainakin 50 vuotta! Itse asiassa tarkistin: puuttuivat ne sieltä 1800-luvun käännöksestäkin. Hukassa ne olivat, jossakin peräti poissa vuosisatoja, kukaties vuosituhannen. Hyvä kun nyt löytyivät! Mukava kun nyt saivat palata ja kerrottavana oli uutisia työn menestymisestä!

Menikö siis luottamus Raamatun sanoihin? Yllättäen taitaa tuollaisen kohdalla käydä sittenkin juuri päin vastoin! Juuri tuollaisia kohtia tarvitaan. Ne kertovat, että tärkeintä eivät sittenkään ole nimet ja lukumäärät ja mahdollisimman tarkat yksityiskohdat. Tärkeintä on, että niitä tulijoita ja lähtijöitä riittää. Ilman niitä sanoma ei säily eikä siirry sukupolvelta toiselle.
Seuroissa Seuratuvalla 5.3.1995.