PUOLITTAIN, SILMILLÄ HÄMÄRILLÄ...

Tämä "lokikirja" on tavallaan JÄTEASTIA. Vanhat puheet eivät hyllyillä lojuvina lappuina ainakaan avaudu enää kenellekään muulle. Polttaakaan en niitä raski. Poimin siis palasia tänne jätetynnyriin.

Samalla tavalla tämä on tavallaan KOMPOSTI. Tallennan tänne joitakin keräämiäni kasveja kuvina ja pieninä juttuina happanemaan.

Kasveja olen keräillyt vähän jokapuolella. Puheita olen pitänyt lähinnä virkapaikassani Kiuruveden seurakunnassa. Myöskin puheen pitopaikan ja ajankohdan merkitsen esille, sopivaisuuden puitteissa.

Tervetuloa siis KAATOPAIKALLE, jätteiden keskelle, makujen maailmaan. "Loki" kertoo, mistä on menty...

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

TAPOJENSA ORJA

Intialaisessa yhteisössä erään opettajan kissalla oli tapana häiritä levottomalla käytöksellään yhteistä rukousta. Rauhan säilyttämiseksi kissa oli sidottava kiinni. Lopulta opettaja kuoli. Kissa kuitenkin haettiin senkin jälkeen aina paikalle ja sidottiin totuttuun tapaan kiinni rukousten ajaksi.

Lopulta kissakin kuoli. Mutta yhteisössä osattiin selvitä uudesta ja oudosta tilanteesta. Niinpä hankittiin uusi kissa, jotta se voitiin vuorostaan sitoa asiallisesti kiinni rukousten ajaksi...

Moni museo kadehtisi tuollaista toimintaa. Mitään ei joudu hukkaan. Kaikki kerätään talteen, tosin tietämättä miksi ja mihin tarkoitukseen. Näitä museioita ja tätä omituisten tapojen vankina olemista ei tarvitse mennä Intiaan asti katsomaan. Varuillaan saa olla. Kirkossakin.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 24.1.1999.
SESONKITAVARAA

Ostin kirjakaupasta joulun alla kynttilänjalan, sellaisen, jossa on kaksi enkeliä. Kotiin tultuani tarkistin vielä kassakuitin. Enkeleitten kohdalla oli kuitissa selitteenä vain sana: "Sesonkitavarat"!

Onkohan joulukin meille sesonkitavaraa? Monesti sanotaan, että maailman helpoin homma on ruveta papiksi - kunpahan käy kerran viikossa pyhäaamuna pöntössä puhumassa! Sesonkijoulussa Jumala ja Jeeesus-lapsi päästetään vielä helpommalla - kunpahan käy kerran vuodessa Beetlehemissä syntymässä!
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 26.12.1996.

INSINÖÖRITAIDON IHME - KEVÄTESIKKO (Primula veris)

Paljon ei tarvitse mielikuvitustaan kiusata päästäkseen esikoiden nimen juurille. Ensimmäinen eli esikoinen on niminikkarilla ollut mielessään. Näin myös tieteellisessä nimessä: primula on muokattu latinan primus-sanasta.

Kevään ensimmäinen kevätesikko ei kirjaimellisesti kuitenkaan ole. Sen edellä ovat jo sini- ja valkovuokot kukkineet, nyt on keltaisen vuoro. Luetellut kukkalajit ja viereinen kuva antavat selvät viitteet siitä, missä kasvia esiintyy - milteipä ainoastaan Ahvenanmaalla. Siellä se onkin nimetty maakuntakukaksi.

Kevätesikon kukat ovat erilaisvartaloisia. Käsittääkseni päällepäin aivan samanlaisia. Mutta aukaistaanpa konetta hieman... Toisissa kukissa on pitkät heteet ja emin luotti teriön pohjalla, toisissa kukissa näiden paikat taas ovat toisinpäin - mesiäinen säilyy samassa paikassa. Kaiken lisäksi pitkien ja lyhyiden heteiden siitepölyn rakenne on erilainen, samoin emin luotin pintarakenne erilaisissa emimalleissa. Hienojakoinen pitkien heteiden siitepöly kiinnittyy paljon helpommin korkealla olevan pitkävartaloisen emin sileään luottiin; lyhyissä heteissä siitepöly on karkearakeisempaa, samoin sille tarkoitettu lyhytvartaloisen emin luotti on karkeampi.

Näin kasvi varmistaa perimän säilymisen mahdollisimman rikkaana. Tapahtuu siis ristipölytys eri kukkien välillä. Tämän varmistamiseksi ovat kevätesikon suunnitteluinsinöörit värkänneet monimutkaisen ja hienon systeemin... Kyllä ne jaksaa...

Läheltä katsottuna kukan verhiö on erikoisen näköinen, väljä ja kellomainen. Kukintoa sanotaan nuokkuvaksi toispuoleiseksi sarjakukinnoksi. Teriöt ovat suppilomaisia ja 5-liuskaisia.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

LAINASSA

Sain vaimolta nuhteita. Ja aiheesta. Kirjahyllyä siivotessa sieltä löytyi kolme ystäviltä lainattua palauttamatonta kirjaa. Tuomio oli tyly: "Oot kummallinen lainaaja! Otat lainaan ja unohdat omaksi!"

Sain Etiopiasta Hosainan kuurojenkoululta kirjeen uudelta kummipojaltani. 14-vuotias kolmasluokkalainen esittäytyi. Hän kertoi kirjeessään, miten heillä Etiopiassa nimet tarkoittavat aina jotakin. Näin hän kirjoitti: "Minun nimeni on Getahun. Se tarkoittaa: Jumala antaa. Eikö olekin hienoa!"

Jumala antaa. Antaa etiopialaisille. Ja antaa meille. Useimmiten juuri meille. Pitäisi muistaa olla jakajanakin. Taidan kyllä tosiaan olla kummallinen lainaaja! Miten paljon onkaan asioita, jotka saan lainaksi, mutta unohdan omaksi...
Seurakuntaviikon seuroissa seurakuntatalolla 27.10.2005.
SAALISTA JAETAAN

Kylän pojat olivat päässeet metsälle. Jonossa he kulkivat kapeaa polkua rantaa kohti, kymmenkunta poikaa. Ja etummaisella oli sen pihapiirin ainut pyssy! Rantaan tullessa venepoukamasta ponnahtaa sorsa siivilleen. Ase pamahtaa...

Poikalauma säntää rantaan. Ja kohta oli pudotettu sorsa perimmäisenä kulkeneen, kaikkein pienimmän pojan käsissä. Rannassa istuva naapurin mies sai tässä vaiheessa kuulla pienen pojan ylpeyttä täynnä olevat sanat: "Tämä oli helppo nakki meille!"

Tuo oli tosi tarina metsästyksestä vuosikymmenten takaa. Samalla se saattaa olla opetus jostakin suuremmastakin. Se poika siellä jonon hännillä ei nähnyt koko tapausta, ei mitään siitä! Se pienin ei tehnyt yhtään mitään! Ei se olisi edes osannut tehdä mitään!

Mutta silti se jonon viimeinen ja joukon pienimmäinen sai kuulua porukkaan. Se sai olla mukana saaliinjaossa. Onkohan seuroissa joskus samanlaista? Tullaan jonon hännillä, istutaan penkissä omissa ajatuksissa. Joskus on jotakin saalistakin jaettavana...
Koululuokan seuroissa Seuratuvalla 2.5.2005.

NYT IHMETTELEN TÄSSÄ - LUHTAVUOHENNOKKA (Scutellaria galericulata)

Otsikkona olivat tällä kertaa iltavirren (VK 560) sanat. Omassa mökkirannassakin oli jo ilta ja hämärä, kun tuon luhtavuohennokan kuvasin. Se pääsi kuitenkin otsikkoon aivan muusta syystä.

Kukan verhiön yläpinnalla näkyy pieni, ontto ja kilpimäinen pullistuma. Siitä "vuohennokasta" kasvi on nimensäkin saanut. Myös tieteeellisen nimen galericulata viittaa tähän nahkalakkiin (=galerum). Mutta kasvikirjojen maininta tästä lisäkkeestä pysäyttää: "Tämän kasvinosan tarkoitusta ei tiedetä eikä sen merkitystä kasville tunneta." Aika epätavallinen asiantuntijoiden tunnustus paperille painettuna! Selitystä ei löydy. Saa jäädä ihailemaan ja ihmettelemään.

Luhtavuohennokka on Etelä- ja Keski-Suomen rantojen pensaikkoreunuksen tavallisimpia kasveja. Luhta-sana viittaa juuri tyypilliseen kasvupaikkaan, ajoittain tulvaveden alle jäävään alueeseen. Monista muista huulikukkaisista poiketen luhtavuohennokka on miltei tuoksuton.

En täysin ymmärrä. En pysty täydellisesti selittämään. En tiedä tämän tarkoitusta. Näihin tosiasioihin törmää välillä muuallakin kuin mökkirannassa ja kasvitieteessä.
LOPETTAMISEN TAITO

Luin elämäkertaa. Keski-ikäinen mies havahtui keskussairaalassa. Hän huomasi olevansa johtojen ja letkujen varassa. Kaikesta kuulemastaan ja näkemästään hän horteensa keskellä tajusi, että hänen tilanteensa oli hankalasti ennustettavissa. Mitä tahansa saattoi olla odotettavissa.

Noista vuorokausista jäi hänen päiväkirjaansa kolme lyhyttä lausetta. Ensin kaksi kysyvää: "Jos tietäisin kuolevani huomenna? Mikä olisi saldo elämänkirjassa?"

Sitten hän antoi yhden vastausehdotuksen. Hyvin lyhyen ja selittelemättömän: "Tyhjä, puhdas nolla tuntuisi hyvältä!" Sen enemmän hän ei enää asiaan palannut. Ei mitään lisäselvittelyjä. Ei edes pienintä viittausta, mitä tuo ehdotettu saldotilanne piti sisällään. Mitä tarkoittivat "tyhjä" tai "puhdas" tai "nolla"? Miksi juuri ne tuntuisivat hyvältä?

Olin melkeinpä kiukuissani, kun mitään ei selitetty! Olin kohta huomaamattani itse mielessäni sanoittanut kukaties jo kolmannen mahdollisen selitystavan sille tyhjälle puhtaalle nollalle ja sen hyvyydelle. Vasta sitten aloin kiukultani tajuta... Kun lopettaa ajoissa, kun jättää selittämättä, kuulijassa saattaa tapahtua jotakin...
Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 17.8.2008 (lukupöydällä oli ollut Jukka Pakkasen kirja "Muistaakseni?")
JUHLATUNNUS

Vuonna 2010 meillä Kiuruvedellä on isot juhlat, jo kuudetta kertaa. Noille herättäjäjuhlille mietitään parhaillaan tunnuslausetta.

Parhaillaan ovat menossa vielä paljon suuremmat juhlat Pekingissä. Olympiakisoissa on aina sama tunnus, samat tutut latinankieliset sanat: "Citius, altius, fortius!" - siis nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Tunnusta ei sovi moittia. Siinä on myös paljon hyvää ja ihan tervettäkin pyrkimystä.

Tuon pysyvän olympiateeman jos kääntäisi ylösalaisin, siinä olisi ainesta vaikka herättäjäjuhlia varten. Miltä kuulostaisi: "Hitaammin, entistä alemmas, ihan vain hiljaa!" Keksintö ei ole kyllä ollenkaan uusi. Tuttu juhlien tunnus, nuoliristi, on käsittääkseni joskus puettu tällaiseen sanalliseen muotoon:

"Keskelle elämää,
kohti keskusta,
ristiä,
Kristusta!"
Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 17.8.2008.

MONIEN RETKIEN KUKKA - KYLÄNEIDONKIELI (Echium Vulgare)

Mielivirteni - yksi monista - kertoo monista vaikeista retkistä (VK 622). Kyläneidonkieli taas kertoo minulle monista sellaisista retkistä, jotka eivät ole olleet ollenkaan vaikeita. Tajuan tuijotelleeni neidonkielen kukkia ainakin Kreetan saarella ja Teneriffalla. Echium-suku onkin juuri Välimeren ja Kanariansaarten seuduilta kotoisin - siellä tavataan yli 50 suvun kasvia.

Nämä neidot kuvasin Keski-Virossa Raplan seudulla. Siellä kasvi on kalkkiperäisen maaperän ansiosta todella yleinen. Lähes metrin korkeuteen ylettyvät kukkavarret ovat komeita. Kukat ovat ensin punertavia ja muuttuvat sitten sinisemmiksi. Kukasta ulos työntyvät eripituiset heteet ovat yksi kasvin erikoistuntomerkeistä, samoin varren tummat pisteet. Harvalla kasvilajilla teriön ulkopinta on yhtä karvainen.

Kyläneidonkieltä tapaa myös Suomesta, yleensä rannikoilta ja satamien tai rautateiden läheltä. Tulotie Suomeen on ollut aika mutkainen ja pitkä. Sitä on kulkeutunut meille laivojen painolasteissa, rautatieliikenteen mukana, heinänsiemenen joukossa ja tuontiviljan seassa. Sitä löytyy myös Porkkalasta. Siellä se on muisto venäläismiehityksen ajasta. Voi vain todeta: "Monet kuljen mä vaikeat retket..."

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

KUKA OPETTAA

Koulukinkereillä puhuttiin rukouksesta. Esitin lapsille tämän kysymyksen: "Jos ei isä eikä äiti, ei kummit, ei ukki eikä mummo opeta rukoilemaan, niin miten pieni lapsi voi oppia rukoilemaan?"

Omaan viisaaseen kysymykseeni odotin tietenkin vastattavan, ettei lapsi mitenkään opi, jos ei kerran kukaan opeta. Siinä sitä mentäisiin ihan hiljaisiksi järkyttävän totuuden kanssa! Vastausvuoron saanut ekaluokkalainen tiesi kuitenkin paremman ja oikeamman vastauksen: "Kyllä koulussa opitaan!"

Se on sanomattoman hieno asia! Mutta eihän siihen vain luoteta välillä liikaakin? Sen varjolla on helppo jättää oma tehtävänsä hoitamatta!
Seuroissa Hautakylässä 30.11.1994.
LAPSEN SILMILLÄ

Mummulassa oli myllätty. Mummu ja vaari olivat suruissaan täydellisesti myllätystä pihamaasta. Salaojituksen tekeminen "anturan alle" oli vaatinut veronsa. Rekka-autot olivat painelleet jälkensä pihalle; sora-, kivi- ja hiekkakuormat nököttivät eri puolilla pihaa; pihapuut oli kaadettu; rakennustarvikkeet, putket, huovat ja styroksit rötköttivät kaikkialla; 2 kaivuria ja 3 traktoria kärryineen ja lavoineen antoivat oman tunnelmansa pihalla pyöriessä. Mutta tehtävä se oli. Ja hyvin ammattilaiset sen tekivätkin - vaikka särkynyt pihamaa niin ankealta tuntuikin. Niin se nähtiin aikuisen silmin.

Mutta lapsilla on tässäkin aivan erilaiset silmät. Niillä voi nähdä aivan toisin. Mummulareissulle tulleet lapset kiljahtelivat jo pihalla heti autosta noustessaan: "Mummulla ja vaarilla on nyt aivan ihana piha! Nyt teillä on seikkailuvuoria, ihania kuoppia, salaperäisiä puunrunkoja, kivikasoja ja savea joka paikassa! Nyt meijän ei tarte lähteä leikkipuistoon ollenkaan, kun kaikki mukava on näin lähellä..."

Saisipa välillä lapsen silmät. Edes hetkeksi.
Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 24.9.2008.

PÄIN PUNAISIA - KETONEILIKKA (Dianthus deltoides)

Kukkimatonta ketoneilikkaa ei helposti erota - se on niin hento ja sen nauhamaiset kapeat lehdet hukkuvat muuhun kasvillisuuteen. Kukkivaa ketoneilikkaa taas ei voi olla huomaamatta! Sen kukan sanotaan olevan kasvistossamme kaikkein punaisin.

Mutta eivät sitä kaikki näe. Pölyttäjiksi valikoituvat lähinnä vain päiväperhoset, sillä muut hyönteiset eivät näe punaista väriä. Seuraavan kerran liikennevaloissa, kun punaisia päin ajavat ärsyttävät, voisi niitä haukkua vaikka hyönteisiksi - tietysti vain hiljaisesti mielessään.

Terälehtien tyvellä on pienet tummat kuviot - kuvassa niitä ei kylläkään näy. Niistä kasvi on saanut nimensä loppuosan deltoides, kuviot ovat siis sanamukaisesti kolmiomaisia. Verhiön tyveltä erottaa kuitenkin toisen kasvin erikoisominaisuuden: verhiön tyvellä on suomumainen ulkoverhiö.

Ihmisen mielikuvitus on rajaton, sen kertovat kansan tälle kasville antamat nimitoisinnot: kissankihlakukka, Marian kengännauha, kirnunmäntäkukka, ruumiinkukka... Hyvistä nimistä huolimatta ketoneilikka vähenee kuivien ketojen hävitessä.
SISAREN HÄISSÄ

Olin täyttänyt 15 vuotta, kun olin mukana sisareni häissä. Muistan sen tunteen kirkon etupenkissä, kun urut alkoivat soida ja tunnistin alkamassa olevan virren. Minua nimittäin hävetti!

Virsihän oli selvääkin selvemmin lastenvirsi. Pitäisi pikkuisen paremmin sentään virsiä osata ja kirjaansa selata, ettei tarvitsisi joka tilannetta sillä yhdellä ainoalla osatulla virrella hoidella. Jotakin sellaista minä ajattelin - ja siis häpesin.

Nyt on minullakin jo pian 40 vuotta elämää elettynä. Se virsi ei tunnukaan enää hävettävältä. Pikemminkin sopivalta. Ehkäpä parhaalta mahdolliselta:

"Oi, Jeesus, ota syliisi
nyt meidät pienet turviisi.
Päällemme laske kätesi
ja anna siunauksesi." (VK 496)

Kummallista, miten maailma muuttuu. Ja virret. Ja minä - ja minun ajatukseni!
Seuroissa Niemiskylässä 1999.
SATO KYPSYY

Nuoret papit olivat kyselleet Iisalmen kirkkoherralta Theodor Brofeldtilta, oliko tämä nähnyt työstänsä hengellisiä hedelmiä. Savolainen saarnamies oli murteellaan vastannut:

"Oun minä nähny! Minä tässä muutamana talavena kävelin muantiellä niin takkoo tulj hevonen iliman aesakelloo ja olin lähellä jiähä sen jalakoihin. Minä siinä karjasin, että mikä tomppeli se kellota ajjaa!? Niin se ajaja sano, että rovasti männä pyhänä soarnas, että kuulkee työ iisalamelaeset, ei sinne taevaasen kello aesassa ajeta! Niin minä jätin sen kellon poes aesasta."

Nuoret papit olivat jatkaneet: "Entäpä muita kokemuksia työnne hengellisistä hedelmistä?" Vanha rovasti oli kovasti miettinyt. Ja sitten vastannut: "Ee oo muita kokemuksia!"
Vanhustenkerhon retkellä toukokuussa 1985 pysähdyttiin Iisalmessa Juhani Ahon museolla. Aho oli Brofeldtin poika.
SANAHIRVIÖ

Meillä oli kotona piparkakkutalontekotalkoot. Hirmuinen sana! Ja kyllähän se koko illan vievä urakkakin juuri siihen aikaan vuodesta on melkeinpä yhtä hirvittävä kuin tuo koukeroinen sanakin!

Vaimo ilmoitti jo hyvissä ajoin suunnitteluvaiheessa, ettei hän sitten todellakaan aio osallistua kyseiseen urakkaan. Ja tiskipöydän ja kattilat ja rakennusalustat hän kuulemma toivoo löytävänsä puhtaina, siisteinä ja paikoilleen laitettuina. Vaatimusta muistaakseni pidettiin varsin oikeutettuna. Ja sen vetäytymisenkin jotenkin ymmärrän...

Mutta talo tehtiin - tietysti savupiipulla ja irrallisilla ikkunaluukuilla! Ja pihakuuset - kolmiulotteisina. Ja kaarisilta - kaiteilla. Ja pisteaita pihan ympärille. Ja tikapuut. Ja sukset ja sauvat tikkaiden vierelle seinää vasten. Ja jänis kuusten juurelle. Ja lapset pihamaalle. Ja vielä loppusilauksena kohtuullisuudessa pysyvä ja tyylikäs koristelu...

Aikuisenakin on mukava joskus leikkiä. Tehdä isolla vaivannäöllä aivan turhia asioita. Yhdessä on mukava olla. Sitä voi joskus vanhana muistella!
Tihilän koululla joulumyyjäisten alussa 11.12.1998.

SAANKO MATKALIPPUNNE - VALKOMESIKKÄ (Melilotus alba)

Kun kasvi on parhaimmillaan jopa 2 metriä korkea, sillä on apilamaiset kolmilehdykkäiset lehdet ja sen lehtihangoissa on pitkiä valkoisten kukkien terttuja, olet luultavasti valkomesikän vierellä. Ja siltä jos miltä voi matkalippuja kysellä...

Alunperin se on kotoisin Länsi-Aasiasta Turkin seudulta, mutta levisi jo keskiajalla Keski-Eurooppaan. Suomeen se levisi 1600-luvulla purjelaivojen aikakaudella painolastimaiden mukana. Suomesta vietiin paljon tilaa vievää puutavaraa, takaisin tuli paljon kevyempää kauppatavaraa. Laivan vakauttamiseksi tarvittiin ruumaan Suomeen tullessa tonnikaupalla maata, lähtösatamasta. Puulastin tieltä se taas purettiin Suomen satamiin. Näiden maiden mukana valkomesikkä kotiutui tuontisatamiimme. Tuontisatamat olivat jo 1800-luvulla kuuluisia uusien kasvilajien bongauspaikkoja!

Lippua kysyttäessä valkomesikkä saattaa kuitenkin vilauttaa myös junalippua. Venäjältä tuodun rukiinsiemenen, rehujen sekä heinänsiemenen mukana se levisi uudestaan 1800-luvulla ensin rataverkkoja pitkin ja sitten lastauspaikoille ja myllyille. Itse tapasin valkomesikän Kuopiossa sopivasti ratapenkan ja sataman lastauslaiturin väliseltä alueelta! Kummalla lienee tullut?

Tällaisia painolasti- ja rautatietulokkaita ovat Suomen luonnossa hernekasveista esim. mesikät ja mailaset - muista heimoista tunnettuja tulijoita ovat mm. pihasaunio ja soikkoratamo.
EI KETÄÄN SELLAISTA

Rippikoululaiset olivat saaneet taas tehtävän kirjoittaa vastauksensa annettuihin kysymyksiin. Yhdessä niistä kysyttiin: Miltä tuntuisi, jos tietäisit, että joku rukoilee sinun puolestasi? Muistan aina tämän nimettömän vastauksen:

"Jos tietäisin, että joku rukoilee minun puolestani, se antaisi minulle hyvin turvallisen olon. Se kertoisi, että joku välittää minusta hyvin syvästi. Mutta ei minulla ole ketään sellaista..."

Onko meillä rohkeutta? Eihän syvin välittäminen jää lähimmillekin salaisuudeksi ja arvailujen varaan?
Päiväkirjasta rippikoulun jälkeen 1988.
ON TÄMÄ NIIN SURKEAA

Sairaalassa oli pitkäaikaispotilaana karjalan murretta puhuva valoisa mummo. Hän oli ortodoksi, mutta se ei meitä kyllä haitannut - yhtään enemmän kuin minun luterilaisuuskaan! Sairaalahartauden jälkeen osastoa kierrettäessä jätin tuon mummun huoneen aina viimeiseksi. Sinne oli raskaankin päivän lopussa mukava pysähtyä istumaan ja kuuntelemaan. Ja virkistymään!

Evakkoon lähteminen oli jäänyt tuolle suurperheen äidille lähtemättömästi mieleen. Yksin oli joukot saatava kiireesti liikkeelle, kaikki miehet kun olivat sodassa. Ja oma koti oli jätettävä vieraille rajan taakse. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä itse pystyi vaivatta mukanaan kantamaan. Tulevasta kotipaikasta ei ollut lähdettäessä mitään tietoa. Näin lähti äiti lapsinensa: "Mie laitoin pihalla lähteissä lapset polvilleen. Siihe mie koitin ne siunata. Ku ei miull´ollu niille mittään muuta annettavvaa..."

Ei ollut silloin alkanut evakkomatka sen jälkeenkään helppo ja vaivaton. Kaikkiaan yli 10 kertaa oli kotia vielä lähdön jälkeen lapsineen muutettava. Ja silti tuo mummo jaksoi aina tavatessamme ihmetellä: "Kyll´ miulle on annettu sitt´ hyvä elämä! Luoja on meitä aina kulettanu nii, ettei meill´ oo ikinä ollu ku vain hyvvii naapurei!"

Jopa naapuritkin siis aina vain hyviä, kerta kerran perästä, meni minne meni! Tasan ei käy onnen lahjat! Kyllä sitä toisille tuota hyvyyttä riittää aivan kukkurakaupalla. Meikäläisellä on vain aina niin surkeaa...
Päiväkirjasta sairaalakierron jälkeen 1991.
MIELIPIDEVAIKUTTAJA

Perhe oli lähdössä kesäaamuna jumalanpalvelukseen. Kirkollisista ilmoituksista huomattiin, että kirkossa on myöskin konfirmaatio tuon päiväjumalanpalveluksen yhteydessä. Vanhempi väki alkoi jahkailla lähtemisen kanssa. Siinä kun on se konfirmaatio. Ja ehtoollisen vietto. Ja se kestää tosi kauan...

Perheen vanhin lapsi puuttui tässä vaiheessa keskusteluun. 13-vuotiaan painokkuudella hän kertoi näkymyksensä: "Onhan se kyllä pitkä. Mutta on se toisaalta sanasta sanaan täyttä asiaa, jos vain miettii, mitä siinä sanotaan!"

Siihen loppui jahkailu. Se perhe lähti sinä päivänä jumalanpalvelukseen.
Iisalmen rovastikunnan kasvatusasiain toimikunnan kokouksen alkuhartaudessa 16.9.1993.

KOTINURKKIEN KASVI - PEURANKELLO (Campanula glomerata)

Kellokasvien suvusta löytyy myös tällaisia kasveja. Peurankello on rehevämpi, vankempi- ja jäykempivartinen kuin harakoille, kissoille ja kurjille nimetyt sukulaisensa. Mutta kellokasvien piirteet siitäkin löytyvät. Yksi niistä on, että varresta löytyy maitiaisnestettä. Yhdislehtinen kielekkeinen teriö kertoo suvun paljon selvemmin.

Peurankellon kukat ovat mykerömäisissä ryhmissä lehtihangoissa ja ennen kaikkea varren latvassa. Siitä se on tieteellisen nimensä saanutkin: glomerata tarkoittaa kasautumista. Sen kukat ovat 2-3 cm pitkiä ja tummansinisiä. Mikäli ne olisivat lyhyempiä ja vaaleansinisiä, olisi kyseessä harvinaisempi hirvenkello. Lajien verhiöt ja karvoitus ovat myös erilaiset.

Peurankellon kukat ovat melkoisia laboratorioita. Niin kuin kellokasveilla yleensäkin, myös sen kukilla on piirre, jota sanotaan itsemartoisuudeksi. Hedelmöittävän siitepölyn on siis tultava toisesta kukasta eli on tapahduttava ristipölytys. Touhua tunnistamisessa varmaan riittää...

Leviämisalueeltaan peurankelloa sanotaan itäiseksi ja mantereiseksi lajiksi. Niinpä sen pääesiintymät ovat Järvi-Suomen itäosissa, ihan täällä kotinurkilla.