ON TÄMÄ NIIN SURKEAA

Sairaalassa oli pitkäaikaispotilaana karjalan murretta puhuva valoisa mummo. Hän oli ortodoksi, mutta se ei meitä kyllä haitannut - yhtään enemmän kuin minun luterilaisuuskaan! Sairaalahartauden jälkeen osastoa kierrettäessä jätin tuon mummun huoneen aina viimeiseksi. Sinne oli raskaankin päivän lopussa mukava pysähtyä istumaan ja kuuntelemaan. Ja virkistymään!

Evakkoon lähteminen oli jäänyt tuolle suurperheen äidille lähtemättömästi mieleen. Yksin oli joukot saatava kiireesti liikkeelle, kaikki miehet kun olivat sodassa. Ja oma koti oli jätettävä vieraille rajan taakse. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä itse pystyi vaivatta mukanaan kantamaan. Tulevasta kotipaikasta ei ollut lähdettäessä mitään tietoa. Näin lähti äiti lapsinensa: "Mie laitoin pihalla lähteissä lapset polvilleen. Siihe mie koitin ne siunata. Ku ei miull´ollu niille mittään muuta annettavvaa..."

Ei ollut silloin alkanut evakkomatka sen jälkeenkään helppo ja vaivaton. Kaikkiaan yli 10 kertaa oli kotia vielä lähdön jälkeen lapsineen muutettava. Ja silti tuo mummo jaksoi aina tavatessamme ihmetellä: "Kyll´ miulle on annettu sitt´ hyvä elämä! Luoja on meitä aina kulettanu nii, ettei meill´ oo ikinä ollu ku vain hyvvii naapurei!"

Jopa naapuritkin siis aina vain hyviä, kerta kerran perästä, meni minne meni! Tasan ei käy onnen lahjat! Kyllä sitä toisille tuota hyvyyttä riittää aivan kukkurakaupalla. Meikäläisellä on vain aina niin surkeaa...

Päiväkirjasta sairaalakierron jälkeen 1991.