KESÄYÖN TAIKAA - VALKOLEHDOKKI (Platanthera bifolia)

Pyöräretkellä juhannuskesän yössä tulvahtaa joskus nenään tienvarren metsiköstä hieno tuoksu - toisten mielestä se on vaniljainen ja toisten mielestä hyasinttimainen. Jos ei muita kiireitä ole, kannattaa pysähtyä. Kohdalta löytyy suurella todennäköisyydellä valkolehdokin kasvupaikka.

Aromaattisten estereiden tuoksu on tarkoitettu yöllä liikkuville kiitäjille ja kehrääjille, pitkäkannuksisen valkolehdokin ainoille potentiaalisille pölyttäjille.

Kesäyössä kokemus on jotenkin taianomainen. Kukka suorastaan hohtaa valoa, tuoksu huumaa ja itse kukkakin on aika erikoisen näköinen. Sitä onkin sanottu enkelinkukaksi - ei vaadi paljoa mielikuvitusta nähdä tuo hahmo kuvastakin.

Ja koska valkolehdokki valvoo - on siis avoinna ja tuoksuvana - juuri yöllä, se on kirkkotaiteessa joskus yhdistetty hiljaisen viikon Getsemanen tapahtumiin, siihen yölliseen, yksinäiseen rukoushetkeen. Eivät kaikki muut nukkuneet, oli sittenkin yksi - enkeli - vierellä valvomassa.

Kukka tosiaan hohtaa valoa. Selitys löytyy sen kukkalehtien solujen välisestä ilmatilasta, josta valo taittuu poikkeavalla tavalla. Tuoksu ja väri ja muoto ovat olleet joskus ennenkin ihmisten mielissä taianomainen yhdistelmä. Kämmekäthän saavat kasvuvoimansa juurimukuloista. Ylivuoteisilla mukuloilla päästään talven yli ja uudet mukulat valmistuvat seuraavaa vuotta varten. Jos perheen isä syö näitä uusia tiiviitä juurimukuloita, niin seuraava perheeseen syntyvä lapsi on poika...

PYHÄN PITÄMISESTÄ

Tuttavaperhe aloitti talon rakentamista. Kuulin, miten toinen tuttava, itsekin rakennusprojektin läpikäynyt, antoi heille ohjeensa: "Kaikesta huolimatta, muistakaa pitää pyhä pyhänä!"

Minkähänlaista se on? Onko se sitä, mitä lapsuuden kodissa. Joululahjaksi saatu auton pienoismalli koottiin vasta, kun arki oli tullut. Tavallisenakin pyhäpäivänä oltiin paremmissa vaatteissa. Sakseja ei pyhänä käytetty. Kitisevät pyöränketjut oli lupa rasvata vasta arkena, vaikka olisi kuinka mieli tehnyt... Oliko touhussa mitään järkeä?

Kyllä se tuntui joskus lapsen piinaamiselta! Ja silti siinä oli viisautta. Paitsi kirkkoon menemisellä ja radiokirkon kuuntelemisella noillakin ulkonaisilla muodoilla kerrottiin: ei tämä ole päivä päivien joukossa. Tämä on pyhä, erilainen päivä.

Kaiken uhallakin on välillä pysähdyttävä. Vaikka väkisin. Vieteri on vedettävä, muuten ei jaksa. Ihmistä vartenhan se sapatti on! Muuten käy niin kuin laulussa, jonka radiosta kuulin: "Kun aamu alkaa aa:lla ja illan päättää aa, on turha enää kysyä, mistä kiikastaa!" Jos kaikki on yhtä ja samaa aamusta iltaan ja päivästä päivään, ei hyvä seuraa.

Ihan hätkähdytti tuo Juicen laulu. Sekin neuvoo meitä pitämään pyhän pyhänä!
Seuroissa seurakuntatalolla 4.10. 1987.

PUHEOHJE

"Kun puhut, puhu niin kuin puhutaan heikolle ihmiselle!"

Tuollaisen ohjeen ne lähiomaiset antoivat ennen muistoseuroja. Eivät mitään selitelleet. Eikä tarvinnut. Kirjoitin annetun ohjeen muistilapulle. Tuo lappu pyörii vieläkin jatkuvasti työpöydälläni.

Puhu niin kuin puhutaan heikolle ihmiselle... Se on kyllä kelpaava ohje jokaiseen juhlaan ja jokaiselle ihmiselle - papillekin jokaiseen lähtöön. Ei vain taida aina hyvätkään ohjeet pysyä mielessä...

Päiväkirjasta 1980-luvun lopulta.

ONNENKANTAMOINEN - MIEHENKÄMMEKKÄ (Orchis mascula)

Se, joka kameran kanssa yrittää kasvilajibongausta, oppii pian, kuinka toivotonta se on. Viisikään hyvää ja onnistunutta kuvaa ei välttämättä riitä tunnistamiseen. Pitäisi olla sellaiset lääkäreiden kerroskuvavehkeet, joilla pääsisi jälkikäteen kääntelemään näkyviin uusia kuvakulmia!

Välillä pitää nähdä jotakin heteistä ja emeistä, siis sieltä "kukkapuolelta". Välillä taas ratkaisevaa onkin se, mitä löytää kukan alapuolelta - ovatko verholehdet terävä- vai tylppäkärkiset ja miten on niiden karvaisuuden laita. Joskus pitää pystyä sanomaan lehden muoto, välillä taas lehtiruoti on olennainen. Ja jos ne olet kuvannut, seuraava kysymys koskeekin jo lehtien korvakkeita ja varren uurteita.

Joskus taas ratkaiseva tunnistustekijä löytyy lehden päältä lehtisuonista. Ja seuraavalla kerralla ratkaisevaa on lehden alapinnan untuvaisen karvoituksen olemassaolo. Jännää on tietysti se, kun ajan kanssa luulee jostakin kasvista tajuavansa, mikä kohta on talletettava. Ja aika monesti erehtyy...

Joidenkin lajien kohdalla todetaan: tämän suvun lajimäärittely saattaa olla ammattilaisellekin vaativaa. Ne kyllä oppii pian jättämään rauhaan! Kämmekät ovat aika kiemuraisia. Niistä pitäisi tietää terälehtien huulenmuodot ja kannuksen asennot, lehtien muodot ja täplät sekä juuren liuskaisuudet tai pallomaisuudet. Ja sitten sanotaan, että välillä tavataan näiden lajien välisiä vaikeasti tunnistettavia risteymiä... Parasta on antaa niiden olla rauhassa ja ihan vain nauttia niistä.

Nauttia päätin Ahvenanmaallakin. Ihan vain ohimennen kuvan näppäsin ilman suurempia tunnistushaaveita. Nyt olen kuitenkin siinä vahvassa luulossa, että onnistuin kuvaamaan miehenkämmekän. Sanovat sitä Ahvenanmaallakin harvinaiseksi ja rauhoitetuksi.

OTTAISINKO TODESTA

Maija P:n kuvassa oli sillä kertaa muurahainen. Ja muurahaisen viereen oli kirjoitettu sen päivän miete: "Olipa kerran muurahainen, joka otti todesta syntymäpäiväpuheet. Ja niinpä se kohta uskoi yksin tehneensä koko maailman!"

Tuo vaara on monesti lähellä. Mutta voisihan se olla toisinkin. Kuvassa voisi muurahaisen sijasta olla oikea syntymäpäiväsankari. Ja tämän vierellä vaikkapa tällainen ajatus: "Olipa kerran päivänsankari, joka otti todesta syntymäpäivänsä puheet ja virret. Ja niinpä se kohta uskoi, että joku on yksin tehnyt koko maailman, ihmisen ja minutkin - ja pitää meistä vielä huolen!"
Syntymäpäivähetkessä Kiuruveden kaupungintalon salissa 22.9.1993.

OSOITTELEMISESTA

Ennen oli heränneitä ja suruttomia. Oli uskovia ja oli maailmanmielisiä. Ihmisiä jaettiin aina kahteen. Osoiteltiin.

On muistettava, että me emme ole jakamassa. Eikä vielä jaeta. Mutta osoitella kyllä pitäisi. Tänäänkin. Vaikka näin:

"Ota pyhä ristinmerkki. Anna sen olla merkki ja todistus siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut elämään elämäsi kristittynä, Vapahtajan yhteydessä."

Tuota meidän pitäisi osoitella. Tänäänkin. Itsessä ja muissa.
Seuroissa Pihlajamäellä 7.10.1988.

YLÖS VAI ALAS

Kansanedustaja istui eduskuntatalon suuressa salissa vastavalittuna edustajana. Hän katseli ympärillään olevia hienoja ja sivistyneitä edustajatovereitaan ja ihmetteli: "Kyllä minä sen ymmärrän, että nuo toiset on tänne valittu, mutta miten minut...?"

Hän tunsi itsensä, tietonsa ja taitonsa ja ihmetteli kohdalleen tullutta valintaa. Pari kuukautta myöhemmin, tuntitolkulla toisten edustajien puheita kuunneltuaan sama mies istui samassa paikassa. Hän ihmetteli edelleen. Ajatukset olivat kuitenkin kovasti muuttuneet: "Kyllä minä sen ymmärrän, että minut on tänne valittu, mutta miten nuo toiset...?"

Arvioita me ihmiset teemme jatkuvasti. Hyvin harvoin ne ovat oikeita. Jumalan luomistyön näkökulmasta toista ihmistä ei tarvitse katsoa ylös eikä alas.
Seuroissa Rapakkojoellea 13.1.1991.

PALAVA PENSAS - RENTUKKA (Caltha palustris)

Olipa kyseessä sitten mökin talvehtimistarkastus tai kevään ensimmäinen virvelöintireissu rannalle, tuo näky aina pysäyttää. Rantaheinikot ovat vasta talvesta selvinneitä, vielä ruskean kulon peitossa. Mutta rentukka kukkii!

Muutenkin se on poikkeuksellisen näyttävä: kiiltävät, tummanvihreät lehdet ja leimuavan keltaiset, jopa 5 cm leveät kukat erottuisivat muualtakin, kuloheinikosta ne aivan hyppäävät silmille! Ei paljoa liiottele, jos sille antaa raamatullisen lisänimen: rantojen palava pensas.

Rentukkaa on sanottu rantojen esikoksi. Aikaisen kukinnan tekee mahdolliseksi se, että kukkanuput ovat valmistuneet jo edellisenä syksynä ja kasvu lähtee vilkkaasti liikkeelle juurakon vararavinnon turvin.

Jotkut arvelevat, että rentukka olisi saanut tieteellisen nimensä latinan sanasta calathos, joka tarkoittaa kukkakoria. Siltä se rannoilla näyttää. Kukinta on kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Näyttävyydestään huolimatta rentukka ei myöskään maljakossa pitkään kukoista.

Kansan suussa rentukka on kulkenut lahnankukan nimellä. Vanhan kansan viisautta voi vain ihailla - niin tarkasti he ovat kalojen liikkeet ja kudut ja kukkien kukkimisajat tienneet. Lukeneet luontoa kuin parastakin kirjaa. Aikansa ammattitaitoa parhaimmillaan!

TARKKA MÄÄRITELMÄ

Aamen-sana rukouksen lopussa kertoo luottamuksesta. Sehän on tuttua ja kautta aikojen meille monilla eri sanoilla ja selityksillä opetettu. Koulukinkereillä sain uuden ja selvemmän määritelmän tuolle hepreankieliselle sanalle.

Näin oppilas kertoi aamen-sanasta: "Ensin rukouksessa saa kertoa, mitä ite toivotaan tai tarvitaan. Mutta sen jälkeen sanotaan ´amen´. Ja se tarkottaa, että myö sanotaan kuitennii lopulta Jumalalle: ´Tie niinku ite haluat!´"

Koulukinkereiltä Lahnajoen koululla 1988.

SINÄ

Äitini teititteli aina omaa isäänsä. Samoin tekivät setä ja tädit. Niin teimme myös me lastenlapset. Mielellämme ja aina. Se oli kaunis ja puhutteleva tapa. Kaukana etäisyydestä, teennäisyydestä tai vieraudesta. Siitä vain kuuli joka kerta kauniin kunnioituksen. Ei se tähän aikaan sovi, se oli omaa aikaansa. Silti jään miettimään, että tuollaisessa puhuttelussa saattaa joku vähemmän tarpeellinen kiukuttelukin jäädä sanomatta...

Itse muistan sinutelleeni ukkiani kahdessa tilanteessa. Sairasvuoteella ehtoollista nauttivalle vanhukselle, teititeltävälle omalle ukillekin sanotaan: "Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu, kätkeköön sinun ruumiisi ja sielusi iankaikkiseen elämään."

Ja sitten oli se toinen kerta. Se kun arkun kannelle hiekkaristiä sirotellessa oli sanottava: "Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun on jälleen tultava. Jeesus Kristus, Herramme ja Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä." Kun samanaikaisesti toisella vuodella oleva ukin pojanpojanpoika silitteli toisesta päästä arkun kantta, tuntui jotenkin kotoisalta...

Kummallista miten joskus jossakin tilanteessa jokin yksittäinen sana saa aivan oman korostuksensa. Saa vaikka sen merkitystä ei osaa toisille sanoilla kuvailla.
Päiväkirjan ajatuksien mukaan syksyltä 1986.

SAATETTAVAT SAATTAJINA

Ukkini kuolinvuoteen vierellä minulle kävi niin kuin vuosia aiemmin isäni kuolinvuoteen vierellä. Osat vaihtuivat.

Saattaja sai polvistua. Lähtijän käsi painautui hauraana päätäni vasten. Ja minä sain kuulla sen, mitä kaipasin. Lähtijän suusta kuuluivat hiljaisina tutut sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua..."

Näin se on ennenkin ollut. Poislähteneet ovat siunanneet saattajiaan, siunanneet jatkamaan matkaa.
Seuroissa Seuratuvalla 20.2.1997.

HOPEAHAPSET - VILLAPÄÄLUIKKA (Trichoporum alpinum)

Harmaata ei saa näkyä! Aika monelle naisihmiselle se on jotenkin arka asia. Itse taas ajattelen, että sopiva harmaus ohimoissa tuo mukanaan tyylikkyyttä, miehelle. Siis positiivinen selitys asialle, johon en pysty vaikuttamaan...

Monelle miehelle taas tuntuu olevan kova paikka kuulla huomautuksia harvenevasta päälaesta. Aikansa se vie ennen kuin tottuu iän mukanaan tuomiin muutoksiin - niinkin pieniin kuin tukkaan, sen määrään ja väriin liittyviin.

Monet vuodet olin Lapinreissuilla aina kulkenut tuon "villapuskan" ohi kiinnittämättä siihen huomiota. Sarakasveihin kuuluvaksi Villapääluikaksi se osoittautui. Kovin yleinen ja silti meinaa jäädä huomaamatta!

Villapääluikka on vienyt muillakin ajatukset pääasioihin, siis tukkaan. Onkohan väri aito; harmaata kyllä näkyy; taitaa olla sävytetty vai peräti värihuuhdeltu. Hyvin näkyy tukka kuitenkin päässä luikalla pysyvän. Kasvin tieteellisen nimen sukua osoittava Trichoporum tarkoittaa suomennettuna "hiuksia kantava"! Kukan kehälehdet ovat muuttuneet karvamaisiksi ja pitenevät kukinnan jälkeen harvaksi villatupsuksi.

Kansankielessä kasvi tunnetaan myös lumiaisena. Jospa en olisikaan jatkossa harmaatukkainen enkä hopeahapsinen - pistetään passiin tukkatuntomerkiksi: harveneva lumiainen!

SANOMISEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDESTÄ

Joulukertomuksessa tuntuu olevan omat vuorosanansa kaikilla. Ne on enkeleillä, paimenilla ja jopa Joosefillakin. Vain Maria jätetään sanattomaksi: "Mutta Maria kätki kaikki tästä lapsesta sanotut sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä." (Luuk. 2)

Tajuaisinpa tämän! Ei aina tarvita minun sanoja. Toisilla voi olla paljon parempia!
Aattohartaudessa Lapinsalon kirkossa 24.12.1991.

RUKOUSHETKIEN ANTIA

Luther oli aikansa lapsi. Niinpä hänellä oli hartauselämässäänkin selkeät ja perinteiset muodot, niin kuin muillakin aikansa ihmisillä. Päivän rukoushetkissään hän luki säännööllisesti kerran viikossa läpi koko Psalmienkirjan, kaikki sen 150 psalmia. Näin siis viikosta toiseen, läpi vuoden - kaiken muun lukemisen lisäksi, tietysti! Voi vain arvata, että jotakin siitä lukijaansa tarttuu!

Voi minua! Minulla on vain muutamia mielijakeita. Niihin minä takerrun ja niitä minä väsymiseen asti puheissani pyöritän! Onneksi on edes kirkkovuosi ja siihen annetut teemat ja tekstit jokaiselle viikolle...

Seuroissa Niemiskylässä 15.11.1991.

ENSI VIIKOLLA RAUTAKANKI

Suurperheeltä oli vuosisadan alkupuolella leipä loppumassa. Nuoren tytön oli lähdettävä etsimään muualta, kodin ulkopuolelta leipäänsä ja elantoansa. Paikka löytyikin kauppa-apulaisen hommista. Vieraan töihin lähtiessä äiti opasti nuorta lähtijää:

"Muista tämä! Jos tänä päivänä otat omin luvin nuppineulan, huomenna sinä tuot jo rautanaulan!"
Ensi viikolla oltaisiin siis jo aika pitkällä... Kodeissa kasvatettiin ennen ehdottomaan rehellisyyteen.

Isosedän vaimon muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

LIPUNKANTAJA - LEHTOMAITIKKA (Melampyrum nemorosum)

Kenen lippua kannat, sen lauluja laulat. Vähän sinne päin vanha sanonta opetti... Lehtomaitikkaa kasvaa Suomessa eniten Ahvenanmaalla. Ruotsinkielinen nimi sille on "Svenska flaggan" - siis Ruotsin lippu. Ja ruotsiahan siellä enimmäkseen lauletaan...

Jos pitäisi antaa kerta vilkaisun jälkeen todistajanlausunto kukasta, pieleen menisi. Lehtomaitikka on muiden yleisten maitikoidemme tapaan tyypillinen keltakukkainen naamakukkaisten kasvi. Sinivioletti väri kukinnon yhteydessä ei kuulu itse kukkaan. Runsaslajisessa niitty-ympäristössä kasvi tarvitsee toispuoleiseen kukintoterttuunsa lisähoukuttimen pölyttäjien saamiseksi. Niinpä kasvin ylimmät lehdet, liuskahampaiset tukilehdet, ovat väriltään muuttuneita. Voimakas vastavärisyys näkyy myös saksalaisessa kasvin nimessä "Tag und Nacht", yö ja päivä.

Suomessa lehtomaitikka on levinneisyytensä pohjoisrajoilla. Ahvenanmaalle se on levinnyt Itämeren saarten kautta. Savonlinnan seudulla on puolestaan Kannaksen kautta tänne asti ulottunut kasvualue. Vaikkapa kesäisen Viron läpi ajaessaan ei sinikeltaisia tienreunustoja voi olla huomaamatta. Kasvi on yksivuotinen, muurahaislevitteinen ja puoliloinen. Siis samat piirteet kuin meillä yleisemmillä lehto- ja metsämaitikalla - mainituista piirteistä enemmän niiden yhteydessä.

SOPIVASTI SANOTTU

Hän oli arka, liiankin arka ihminen. Istui hiljaa, kun muut puhuivat. Istui hiljaa, vaikka olisi ollut monesti painavampaa sanottavaa kuin toisilla. Välillä hän saattoi innostuksissaan kertoa jutunkin, mutta jo kotimatkalla hän ystäviltään kyseli: "Sano nyt varmasti, puhuinko sopimattomasti? Enhän minä vain loukannut muita? Sano, ettei taas tarvitse yötä valvoa!"

Ei ole kovin yllättävää, että tuon kodin Raamatussa oli erityisesti merkitty juuri tämä kohta: "Missä on paljon sanoja, siinä on tyhmä äänessä!"

Ei meidän tarvitse arkuutta ihailla. Muta sanojen punnitsemista on syytä opetella.
Iso-sedän puolison muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

SOPIMUS SYNTYY

"Ja nyt minä kyllä sären tämän kupin!"

Tuohon huutoon hätkähtivät lapset kodin pihamaalla. Ja hätkähti isäkin - huutaja oli nimittäin perheen äiti! Kohta olivat isä ja lapset ihmettelemässä ja toppuuttelemassa. He olivat kauhuissaan. Mikä sillä tyynellä, rauhallisella ja järkevällä äidillä oikein on?

Ja sitten se äiti teki niin kuin oli hetkeä aiemmin uhannut - mäjäytti kupin sirpaleiksi päin keittiön seinää. Tuli ihan hiljaista!

Äiti haki harjan ja rikkalapion. Hyräily vain kuului, kun hän lakaisi sirut muitten ihmetellessä järkyttyneinä. Roskapussilla käytyään äiti palasi paikalle ja totesi täysin rauhallisesti: "Voitaisiinko sopia, että jatkossakin tässä talossa se, joka sotkee, se sama myös siivoaa jäljet?"

Muut ihmettelivät vieläkin, mitä oikein oli tapahtunut. Äiti kävi ihmettelijöille vielä ovelta kertomassa: "Se kuppi oli muuten jo ennestään rikki!"

Näin te kerroitte minulle äidistänne. Ei ole niin näppärästi monessa kodissa siivoussopimusta tehty! Äitien on joskus otettava kaikki keinot käyttöön...

Kertomuksen äidin muistoseuroissa talvella 1997-1998.

TOISELLA TAVALLA

Elämän merkillisten ja selittämättömien vaiheiden keskellä on joskus tapana Raamatun sanoilla muistuttaa, että Jumalan tiet ja Jumalan ajatukset ovat ihmisteitä ja ihmisajatuksia korkeammalla. (Jes. 55) Näin on lupa uskoa. Salatun Jumalan salatut mutta hyvät tarkoitukset ja tahto tapahtuvat, vaikka ihmissilmin näyttäisi aivan muulta.

Raamatun kohta, joka tuosta ihmisen ja Jumalan erilaisuudesta puhuu, tarkoittaa kuitenkin muutakin. Ihminen on taipuvainen asettamaan - itselle ja toisille - ehtoja ja vaatimuksia. Uhkailut ja pelottelemiset kuuluvat ihmisen vaikuttamiskeinoihin. Jumala on toisenlainen.

Ukillani oli tapana sanoa, että Jumala houkuttelee hyvyydellään (Jer. 31:3 ajatus). Juuri siinä on ihmisen ja Jumalan erilaisuuden ydin. Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä. Ne eivät ole vaatimusten, pakottamisen eivätkä uhkailun teitä. Jo siellä erilaisista teistä puhuttaessa tämä sama oli sanottu: "Tulkaa Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukaa Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55)

Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 28.2.2007.

MIKÄ OLIKAAN TYTÖN NIMI - KANERVA (Calluna vulgaris)

Saksalaiset lauloivat Erikasta, suomalaisten mielestä kankahalla kasvoi puolestaan Kaarina... Kasvikirjan mukaan nimi on taas kanerva. Heimo on kuitenkin Ericaceae, kanervakasvit.

Kanervan kukassa on jotakin outoa. En kylläkään tajunnut mitä, vaikka kuinka tiirasin. Selitys outoudelle on siinä, että kukassa on värilliset, vaaleanpunaiset verholehdet, jotka itse asiassa kätkevät kokonaan sisäänsä varsinaisen teriön.

Myös teriön rakenne on omituinen. 8 hedettä ovat syvällä kukan sisällä, kun taas emin vartalo näkyy pitkällä kukan ulkopuolella. Isotkin hunajankerääjät liikkuvat ahkerasti kukassa - kanerva on loppukesän tärkeimpiä hunajakasveja - mutta niistä ei juurikaan ole pölyttäjiksi. Pölytyksen tekee pieni ripsiäinen (Taeniothrips ericae), joka elää miltei koko elämänsä kanervan kukassa. Naaras munii sinne munansa ja toukat kuoriutuvat ja kasvavat kukassa. Vasta parinetsintään naaras lähtee kukasta lentoon - ja tällöin se käyttää luottia lentoonlähtöalustanaan! Toimiva symbioosi - toinen saa kodin ja toinen pölyttäjän!

Minut ainakin yllätti tieto, että kanerva on varsin heikko sietämään kuivuutta ja pakkasta. Valokasvina se tykkää auringosta - jopa suoranaisesta kuumuudesta. Kulopalon antama lämpökäsittely lisää maaperässä olevan siemenpankin itävyyttä huomattavasti. Taas kerran kasviin liittyvät numerotiedot ovat uskomattomia: Yhdellä neliömetrillä kanerva tuottaa 4 miljardia siitepölyhiukkasta! Siemeniä samalta alueelta saattaa kertyä jopa 250 000!

Kanerva jos kuka on eurooppalainen. Se on levinnyt melko tarkasti koko maanosaan - ja vain sinne. Uuden Seelannin ja Kanadan esiintymät ovat täältä lähteneiden ihmisten kuljettamia. Kasvikirjojen legenda, Jalaksen Suuri kasvikirja, ei suotta kerro kanervan kohdalla: "Tämä on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen kasvi..."