SINÄ

Äitini teititteli aina omaa isäänsä. Samoin tekivät setä ja tädit. Niin teimme myös me lastenlapset. Mielellämme ja aina. Se oli kaunis ja puhutteleva tapa. Kaukana etäisyydestä, teennäisyydestä tai vieraudesta. Siitä vain kuuli joka kerta kauniin kunnioituksen. Ei se tähän aikaan sovi, se oli omaa aikaansa. Silti jään miettimään, että tuollaisessa puhuttelussa saattaa joku vähemmän tarpeellinen kiukuttelukin jäädä sanomatta...

Itse muistan sinutelleeni ukkiani kahdessa tilanteessa. Sairasvuoteella ehtoollista nauttivalle vanhukselle, teititeltävälle omalle ukillekin sanotaan: "Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu, kätkeköön sinun ruumiisi ja sielusi iankaikkiseen elämään."

Ja sitten oli se toinen kerta. Se kun arkun kannelle hiekkaristiä sirotellessa oli sanottava: "Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun on jälleen tultava. Jeesus Kristus, Herramme ja Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä." Kun samanaikaisesti toisella vuodella oleva ukin pojanpojanpoika silitteli toisesta päästä arkun kantta, tuntui jotenkin kotoisalta...

Kummallista miten joskus jossakin tilanteessa jokin yksittäinen sana saa aivan oman korostuksensa. Saa vaikka sen merkitystä ei osaa toisille sanoilla kuvailla.
Päiväkirjan ajatuksien mukaan syksyltä 1986.