ONGELMANSA KULLAKIN - METSÄTÄHTI (Trientalis europaea)

En minä saanut päätetyksi! Ensimmäinen kuva niin houkutteli minua. Onhan kuvattavana tähti - metsätähti - ja tähtiä on aina totuttu katselemaan alhaalta päin. Tykkäsin siitä niin kovasti. Mutta sitten laskin verholehdet ja terälehdet. Niitähän on kuusi! Ei tämä kuva voi edustaa metsätähteä, ei ainakaan yksin.

Metsätähti on kuuluisa siitä, että se oli ongelmallinen Linnélle ja hänen turhan matemaattiselle kasvijärjestelmälleen. 7 terälehteä ja 7 hedettä olivat yhdistelmä, jota ei juuri muista kasveista tavattu. Ja metsätähden lehtiruusukkeissakin on hyvin monesti juuri 7 lehteä. Tämä metsätähteen olennaisesti liittyvä 7 näkyisi niin mukavasti tuossa toisessa kuvassa...

Kävi niinkuin minulle käy housukaupassa. Kun on kahdet housut, joista en osaa valita, otan molemmat. Älä nyt ala analysoida ongelmiani... Ongelmansa kullakin! Ja onneksi ei edes kovin suuri sellainen!

Omat ongelmansa on myös metsätähdellä - niin siro, puhdas, säännöllinen ja täydellisenä pidetty kuin se onkin! Hohtavan valkea pelkistetty kukka ei juuri hyönteisiä houkuttele. Ja vaikka pölyttyminen tapahtuisikin, siemenet kehittyvät hyvin harvoin. Ja vaikka kehittyisivätkin, siementaimien kasvaminen on tosi heikkoa...

Ongelmilla on kuitenkin tapana ratketa. Vaikka äskeinen kuvaus metsätähden lisääntymisestä näytti ongelmalliselta, olet itsekin huomannut, että se on silti yksi Suomen kaikkein yleisimmistä kukkakasveista. Kun suvullinen lisääntyminen ei onnistu, se käyttää kasvullista lisääntymistä eli levittäytyy maarönsyjensä avulla. Aika yksinkertaista...

MITEN MENI

Jani Sievinen oli toimittajien tentissä Atlantan opympialaisten 200 metrin sekauintifinaalin jälkeen. Loputtoman kauan meni toimittajien kyselyissä: "Miten tässä näin kävi? Mistä häviämisesi johtui? Oliko sairastelusi tappion syynä?..."

Uskomattoman pitkään uimari vastaili tyynesti kyselyihin. Mutta lopulta hän sitten sanoi sen, mikä olikin sanottava: "Rehellisesti sanottuna utelut tappion syistä tympäisevät tällä hetkellä. Minähän käsittääkseni voitin hetki sitten olympiahopeaa! Miksi kukaan ei onnittele minua?!"

Asioita arvioidaan niin monesta näkökulmasta. Mutta vain se, joka on työn tehnyt, voi tietää tehdyn työn määrän ja onnistumisensa asteen. Työntekijä kyllä asettaa itse itsellensä tavoitteen. Muitten kaavailut ovat siinä varsin merkityksettömiä. Se, mikä on pettymys kaikille toisille, se voi olla onnistuminen työn tehneelle ihmiselle itselleen. Kai se on sentään tärkein mittari?
Aamunavauksessa lukiolla 1.11.1996.

ODOTETTU LAHJA

Lapsuuden kodissani oli tapana, että lapset saivat 10 vuotta täyttäessään kotiväeltä lahjaksi oman Uuden testamentin ja psalmit. Minä olin perheen kuopus ja kymmenvuotispäivä oli lähestymässä. Joku merkillinen alemmuudentunto alkoi vaivata minua. Mieleen tuli jostakin käsittämättömästä syystä ajatus, että minä en varmaan saakaan tuota lahjaa - en, vaikka kaikki muut olivat sen aikanaan saaneet. Taisin epäilyksestäni äidillekin kahden kesken kertoa.

Mutta sain minä! Sain - ja vielä paremman kuin osasin edes odottaa. Jotenkin luulen, että äiti oli isällekin epäilyksestäni kertonut... Niinpä isä oli itse riimitellyt runonkin sen kansilehdelle ja sitten vielä koristetekstauksella sen liikkeessä sinne kirjoituttanut. Sieltä sen tänäkin päivänä luin:

Eerolle 10-v.syntymäpäivänä.
Tästä neuvon lasna läydät,
ota opiksi ojennus.
Sanasta Jumalan saat sa voiman
päivänä nuoruuden tuekses.
Vanhuudessasi vapisevana
turvan tuttavan tulevan
tiedät silloinkin tästä yksin
elämän iltasi iloksi.
Äiti, isä, sisko ja veli.

Tarpeeseen on lahja ollut. Ja sen opastukset ja vakuutukset. Ei se jaksaminen elämän kaikissa mutkissa ole itsestäänselvyys, joskus kaukana siitä. On kuitenkin annettu tuki, turvat ja tuttavat niin että on tänne asti selvitty. Kiitos, Isä, lahjoistasi! Kiitos, isä, lahjastasi. Kiitos muillekin lahjanantajille.
23.4.1970 lahjaksi saadun Uuden testamentin kansilehtirunon ääressä.

TUULIVOIMALLA - VARIKSENMARJA (Empetrum nigrum)

Karesuvannon kaukaisimmalta lakka-apajalta palatessa on monesti pysähdytty samassa tunturikankaan rinteessä. Välillä täydet sankot kantamuksina, välillä ilman saalista. Ja aina on ihmetelty. Ei ole sellaista vuotta, jolloin variksenmarjaa ei tulisi!

Syitä hyvään marjatuottoon on useita. Suojaiset kasvupaikat on yksi. Ja toinen on se, että toisin kuin monet muut kerättävät marjat, variksenmarja on tuulipölytteinen - hyönteisten puute ei aiheuta sadottomuutta.

Jotenkin olen taas ihan innoissani, kun tuostakin kuvan kasvista pystyy laittamaan myös alalajimäärityksen. Se on ssp. hermaphroditum eli pohjanvariksenmarja. Etelänvariksenmarja (ssp. nigrum) on yleensä vähemmän marjova ja sen marjat ovat myös pienemmät. Siltä pohjalta määritys ei kuitenkaan vielä varmaksi onnistu. Kuvassa näkyy vasemmassa alareunassa marjan vieressä selvä hedekukinto. Kasvi on siis paitsi yksineuvoinen (eli heteet ja emit eri kukissa) myös yksikotinen (hede ja emikukat samassa yksilössä) Eteläisempi alalaji on kaksikotinen, jolla siis hede- ja emikasvit ovat erikseen.

Tuossa rinteessä on monesti puhuttu, että pitäisi ruveta keräämään variksenmarjoja. Aikomukseksi on jäänyt. Muutama litra on joskus ohi mennessä sankon pohjalle raavittu. Kaiken maailman rohtoihin en usko, mutta ei noita montaa marjaa tarvitse suuhunsa laittaa, kun huomaa, että nesteet alkavat kehossa liikkua ihan uudella vauhdilla!

Varsinkin pohjoisessa variksenmarjaa käytetään tuottoisana talousmarjana. Kun seuraavan kerran huomaat kaarnikkamehua olevan tarjolla, voit muistella variksenmarjan ihmeellisyyksiä!

KATSOMISKUTSU

Navettarakennus oli tulessa. Keskellä yötä siihen oli herätty. Sammutustöihin tarvittiin kaikki. Silti tuli näytti saavan ylivallan. Tarvittiin apua. Talon 10-vuotias tyttö lähetettiin naapuriin ja hän esittikin tehtäväksi annetun asian:

"Oisittako työ niin hyviä ja nousisia ylös ja tulisia kahtomaan, kun meillä navetta pallaa!"

Olivathan ne hyviä. Ja tulivat. Ja katsoivat - muuta kun ei enää ollut tehtävissä. Äärimmäisen kohteliasta oli tuon ajan käyttäytyminen. Lapsen arka katsomiskutsu saa kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että katsojiakin tarvitaan. Vai mitä olet mieltä seuraavista tutuista kohdista:

"Menkäämme siis Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut..." (Lk. 2)
"Tulkaa kaikki katsokaatte piinaa rakkaan Herramme..." (VK 67)

Pelastushistorian suurimmat hetket ovat noissa kyseessä. Ja ainut, mihin ihmisiä pyydetään on tässä: tulkaa katsomaan... Asioita, joita ei kykene järjelle selittämään, on tyydyttävä katselemaan ja ihmettelemään.

Noillekin navettapalon katsojille jäi tuon yön tapahtumista lähtemätön muisto. Sen he muistivat, että talon isäntä yön pimeydessä viimeisten hiilien hehkuessa navettansa raunioilla otti rauhallisesti lakin pois päästänsä ja aloitti vahvalla äänellään virtensä: "Herra kiitetty olkoon isäimme Jumala..."

Seuroissa Rapakkojoella 22.9.1985. Kyseinen navetta paloi Lapinsalossa 1940-luvulla.

ONKO SOPIVA

Heti sisään päästyäni sitä minulta kysyttiin. Olin kastekodissa ja vanhemmilla oli ajatus kastevirrestä. He olivat ajatelleet kastevirreksi perheen tuttua iltavirttä. Olisiko se papin mielestä tilaisuuteen sopiva, sitä he kysyivät.

Omassa mielessäni ajattelin, että voisi sitä kastehetkeen varmaan löytää paremminkin sopivan virren. Ei iltavirrestä taida siihen olla. Näin mielessäni mietin ja yritin voittaa aikaa, että osaisin "kieltoon" löytää nätit ja loukkaamattomat sanat.

Aikaa voittaakseni ja kohteliaita sanamuotoja miettiessäni selasin sitäkin virttä, mitä oli ehdotettu. Ja löysin. Ja luin:

"Tule kanssani, Herra Jeesus,,,
Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan...
Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan." (VK 548)

Jopa lopetin kohteliaan kieltelyn miettimisen! Ei kastevirsi enää tuon sopivampi voi olla! Juuri tuostahan siinä on kysymys.

Päiväkirjasta taas Turhalan ristiäisten jälkeen.

ANKARAT PÄÄSYVAATIMUKSET - KANNUSRUOHO (Linaria vulgaris)

Alkukesällä tämä kasvi saattaa jäädä huomaamatta. Kapeat ja harmahtavan vihreät lehdet eivät huomiota herätä. Mutta syyskesällä se näkyy! Ei ihme, että kannusruoho on kansan suussa saanut sellaisetkin nimet kuin keisarinkruunu ja kuninkaankynttilä.

Hohtavana kasvi houkuttelee hyönteisiä. Naamakukkaisten kannuksista ihminenkin välillä imaisee mettä. Mutta lieneekö kamelilla neulansilmässä tai opiskelijalla yliopistoon pääsyssä yhtä vaikeita ehtoja kuin pölyttäjällä kannusruohoon yrittäessä!

Vain vahvimmat selviävät ensimmäisestä asetetusta ehdosta. On jaksettava työntää syrjään teriön suun sulkeva alahuulen oranssi pullistuma. Vasta sitten reitti teriön torveen avautuu. Eivät vaatimukset siihen lopu. Mesiäisen erite on nimittäin valunut alas sojottavan kannuksen kärkeen. Vain pisimmät imukärsät pystyvät sieltä saalista hakemaan. Ja samalla koskettelemaan työnsä ohessa heteiden ponsiin ja emin luottiin...

Kannusruohon asettamat pääsyvaatimukset ovat läpäisseet: pitkäkielisimmät kimalaiset, vahvimmat mehiläiset sekä muutamat kiitäjäperhoset. Muut saavat keskittyä pelkkään ihailemiseen. Tähän ihailijan osaan ihminenkin on tyytynyt. Monissa Lapin kylissä ainoat kannusruohon kasvupaikat ovat edelleenkin talojen seinustoilla ja kukkapenkeissä. Alkuperäisenä Suomessa vain rannikoilla kasvanut kasvi on ihmisen avulla levinnyt koko Suomeen.

AURINKOVIIRI - KULTAPÄIVÄNNOUTO (Helianthemum nummularium)

Niinpä vain syntyi ihan uusi sana - aurinkoviiri! Mutta päivännoutoa se kuitenkin hyvin kuvaa. Niin kuin tuuliviiri kääntyy tuulen mukana, samalla tavalla päivännouto kääntää kukkaansa koko ajan auringon suuntaan.

Kuvan kasvi on alalajiltaan ssp. nummularium eli ketopäivännouto. Sitä löytää Suomessa vain Ahvenanmaalta ja sen lähisaaristosta. Muita päivännoutokasveja (Cistaceae) Suomessa ei kasvakaan.

Kukka on huomiota herättävä. Kullankeltaiset kukat ovat parhaimmillaan halkaisijaltaan jopa 25 mm, ja joskus terälehtien tyvessä on vielä oranssit täplät. Kukat ovat kuitenkin lyhytikäisiä ja kussakin versossa on yleensä avoinna vain yksi kukka kerrallaan. Pilvisinä päivinä kukat eivät avaudu ollenkaan ja aurinkoisellakin säällä päivännouto sulkee kukkansa jo iltapäivällä.

Näyttävyydestään huolimatta päivännouto ei tarjoa pölyttäjilleen mettä. Kukka houkuttelee toisilla keinoilla. Sen yli sata hedettä tarjoavat herkkujaan siitepölyllä herkuttelijoille. Heteet ovat myös poikkeuksellisen herkkäliikkeisiä. Ne suorastaan kurottavat itseänsä kohti lehdellä liikkuvaa hyönteistä.

SINIVALKOISIN SIIVIN

Tapasin hänet sairaalassa. Kun pyysin, hän suostui kertomaan oman tarinansa sodasta.

Hän jäi saksalaisten vangiksi Lapin sodassa Kemin lähellä. Sieltä hänet vietiin kärrykyydillä Rovaniemelle. Sitten alkoi varsinainen vaellus! Hevoskärryt annettiin miehelle vedettäväksi ja niin mentiin Rovaniemeltä Kilpisjärvelle - siis jalan!

Ja matka jatkui. Tromsöhön. Narvikiin. Mo i Ranaan. Trondheimiin. Lopulta aina Osloon saakka. Ja koko tämä matka kärryjä vetämällä, vankina pelkän veden ja vähäisen leivän varassa. Siis yli 2500 kilometriä - jalan!

Isänmaa - osaankohan minä antaa sille kuuluvan arvon?

Aamunavauksessa yläasteella 2.12.1997.

RATKAISEVA TEKIJÄ

On vaadittu, että avioliitossa elävien on saatava suuremmat lainankorkojen vähennykset kuin toisella tavalla elävien. On vaadittu, että vähälyijyisemmän bensiinin on oltava perusbensaa halvempaa. On vaadittu, että asepalveluksen on oltava ajallisesti muita vaihtoehtoja lyhyempi.

Tietenkin yhteiskunnan on ohjattava ihmisiä siihen suuntaan, mitä yleensä pidetään terveenä ja oikeana. Kysyn kuitenkin jotenkin hämmästyneenä: sittenkö vasta avioliittoon, luonnonsuojelijaksi tai isänmaanpuolustajaksi, kun siitä saa taloudellista hyötyä tai pääsee muita helpommalla?! Rahastako hyvissä arvoissa ja niiden valinnassa onkin kyse?
Seuroissa Hautakylässä 7.11.1993.

VIERAALLA MAALLA KAUKANA - MUSTIKKA (Vaccinium myrtillus)

Mustikkajutun voi näköjään aloittaa vaikka paastonajan virrellä! Vieraalla maalla kaukana tässä tosiaankin (VK 78) ollaan. Osasit jo varmaankin yhdistää tämän aasinsillan siihen tutumpaan sanontaan : oma maa mansikka, muu maa mustikka.

Sanonta on kauan sitten, kaskiviljelyn aikoina ollut ohjenuora maanomistusoikeutta ratkottaessa! Kaskenraivaaja otti työllään raivaamansa viljelyalan omaisuudekseen. Muilla ei siihen enää ollut oikeutta. Kun kaskea oli muutama vuosi viljelty, maan kasvuvoima alkoi vähentyä. Viljely oli lopetettava, entinen kaski jätettiin ahoksi. Pian siinä oli kukkaketo.

Niin kauan kuin tuolla kukkakedolla ahomansikka menestyi, niin kauan maa-alue kuului sen alkuperäisen raivaajan omistukseen. Se oli "omaa maata". Sellaiset metsämaat, jotka kasvoivat kaskeamisen jälkeen jo mustikkaa, olivat jo kenen tahansa kaskettavissa. Ne olivat muuttuneet "muiden maaksi", siirtyneet pois raivaajan omistuksesta.

Suomalainen luonto on vielä puhtaan maineessa. Samoin pohjolan valoisan yön vaikutus aromeihin on yleisesti tunnettua. Suomalainen mustikka onkin kovassa huudossa: Japaniin sitä tilataan vuosittain 5 miljoonaa kiloa, enemmän kuin pystytään toimittamaan. Vieraalla maalla kaukana suomalainen mustikka menee parempiin suihin - tai itse asiassa silmiin, sillä siitä valmistetaan näkökykyä vahvistavaa terveystuotetta.

YLÖSNOUSSEEN SUUSTA

Hiljaisella viikolla oli isoiskoulutuksen kokoontuminen. Yhtenä sen osana luettiin yhdessä Raamatusta pääsiäisajan tapahtumat. Oli jo kuultu enkelin sanoma haudalla. Mariakin oli jo nähnyt ylösnousseen. Tultiin juuri siihen kohtaan, jossa Jeesus ilmestyy koko opetuslasten joukolle. Lukuvuorossa olija ehti jo sanoa: "Ja Hän sanoi heille:"

Mutta juuri siinä vaiheessa alkoi viereisestä eteisaulasta kuulua kirkkaalla ja kuuluvalla naisen äänellä: "Hyvvee iltoo! Onpa mukava tuas nähä sinua! Vieläkö sulla on lapset sairaana? Mitä muuta sulle kuuluu?..."

Kyllä siinä Raamatun lukemisessa oli tuolla kohdalla tauko pidettävä! Ja naurettava! Arja-kanttorin kuoroharjoituksiin tulemisen ajoitus oli kerta kaikkiaan mestarillinen. Tietämättään hän tuli laittaneeksi sanoja Jeesuksen suuhun. Ja samalla herätti väkisin ajatuksia. Sanat sopivat yllättävän hyvin ylösnousseen suuhun! Itse asiassa se olisi voinut mennä juuri noin! Eikös hän kysellytkin juuri ihmisten kuulumisia, heidän jaksamistaan ja monia meistä ehkä turhankin arkipäiväisiä asioita: "Onko teillä mitään syötävää?"

Päiväkirjasta isoiskoulutuksen jälkeen hiljaisella viikolla 1992.

TOSI SYVÄLTÄ

Vanha äiti halvaantui. Avuntarvetta oli nyt entistä enemmän. Hankalimmalta tuntui, kun puhekykykin hävisi useiksi kuukausiksi.

Sinä aamuna oli käyty yhdessä pesulla. Tyttären auttamana äiti sai palata reissulta takaisin vuoteeseensa. Vuoteen pohjalta kuului puhtaisiin lakanoihin peitellyn ensimmäinen sana. Se oli täynnä tyytyväisyyttä: "Kiitos!"

Seuraavana päivänä ruokailussa mummon käsi tarttui tarjottimen reunaan. Ei siitä osannut irti heittää, ja kohta oli tarjotin mustikkakeittoineen huoneen lattialla ja matolla. Nyt mummo löysi toisen sanansa. Yhtä syvältä se tuli kuin se ensimmäinenkin: "Anteeksi!"

Näillä sanoilla hän pärjäsi useita päiviä. Ne olivat elämän perussanoja. Ne olivat hänessä kaikkein syvimmälle juurtuneina. Mitkä olisivat omat sanamme, ne meihin kaikkein tiukimmin kiinni tarttuneet, ne, jotka säilyisivät tallella kaiken muun hävitessä?

Eiköhän se näistä löytyisi: "Anna! Tuo! Minulle!..."
Syntymäpäiväseuroissa 6.12.1991.

YHTEINEN VARAUSKIRJA - PUOLUKKA (Vaccinium vitis-idaea)

Työpaikalla ovat ottamassa käyttöön sähköistä varauskirjaa. On se hieno homma! Kaikki tilat, eri työalojen työntekijät ja aika ovat sitten hallitusti käytössä. Ei enää sähläyksiä. Toivottavasti...

Jotakin samanlaista oli kun joskus 1980-luvun lopulla pidettiin koulukinkereitä. Teemana oli luominen. Ykkösideaksi nousi ajatus ekologisesta taskusta. Ja kuningasideana siinä oli valkovuokon viisaus. Se kukkii aikaisin keväällä ennen kuin ympärillä olevat lehtipuut alkavat varjostaa ja viedä kasvumahdollisuuksia. Hyvä juttu, mutta jää vieraaksi, kun meilläpäin ei valkovuokkoja villeinä nähdä...

Samanlainen tasku löytyy meille tutummastakin ympäristöstä, suon reunan metsästä. Vai mitä sanot tästä: mustikka kukkii toukokuun lopulla, suokukka kesäkuun 1. viikolla, juolukka kesäkuun 2. viikolla, puolukka 3. viikolla ja karpalo vasta juhannuksen seudulla ja sen jälkeen. Samalla alueella ja samoista pölyttäjistä riippuvaiset kasvit ovat ottaneet yhteisen varauskirjan käyttöön! Näin pölyttäjiä riittää kaikille, siitepöly ei sotkeennu vieraisiin kasveihin ja kilpailu vähenee. Nerokasta...

MISTÄ ETSIÄ

Avainnippu oli hukassa - ja sen mukana tietenkin kodin, auton ja työpaikan kaikki avaimet. Käänsin koko talon, kaiken mahdollisen ylösalaisin. Tiesin kyllä, että ne eivät voi olla missään muualla. Se on tosi rasittavaa! Varmaan sinullekin tuttua? Sitä kiertää samat paikat, samat taskut ja samat laatikot viiteen kertaan. Välillä muka palaa töihinsä. Ja kuitenkin jo kohta huomaa, että ajatukset eivät pysy hetkeäkään aiheessa. Kohta taas vimmainen etsimiskierros on käynnissä. Autolla minä tänne tulin niin kuin huomasitte. Löysin siis lopulta!

Jos etsii väärästä paikasta, saa olla varma, että ei löydä - ei vaikka olisi kuinka ahkera. Sen saman löydön paljon isommissa asioissa kertoo ajatelmanaan runoilija Ernest Gordon näin:
"Yritin etsiä sieluani,
mutta en voinut nähdä sitä.
Etsin Jumalaani,
mutta hän väisti etsintäni.
Etsin toista ihmistä, veljeä ja lähimmäistä
- ja löysin kaikki kolme."

Seuroissa Hämäläisillä 5.4.1995.

JUMALISUUS JA INHIMILLINEN TODELLISUUS

"Pelkkä inhimillinen todellisuus vie epätoivoon. Ihmisen arjesta irrotettu jumalisuus taas vie ylpeyteen."

Tuon edellä olevan ajatelman on joku ranskalainen minulle nimettömäksi jäänyt pohdiskelija joskus kirjoittanut. Se tuo mieleeni kaksi muuta lausahdusta. Eräs Siionin virsiin törmännyt totesi kerran ajatuksenaan tuosta veisukirjasta näin: "Siionin virsien kuva ihmisestä on masentava!"

Toinen samaista virsikirjaa - ja muitakin vastaavia - ahkerasti tutkinut taas totesi: "Siionin virret on kristikunnan kaikkein Kristus-keskeisin veisukirja!"

Onneksi nuo virtemme eivät puhu pelkästään ihmisen todellisuudesta. Siellähän olisi vastassa masentava epätoivo. Onneksi suurta Kristuskeskeisyyttä ei ole virsissämme revitty irralleen ihmisen arjesta. Siellä olisi vastassa hengellinen ylpeys. Yhdessä kulkien ne saavat viedä armon tarpeessa olevia hoitoon armoistuimen juurelle.
Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 22.8.1993.

MONTA KOTIA - LAKKA (Rubus chamaemorus)

Alkukesä on marjastajalle ahdistavaa aikaa. Kesäkuun alun hallayöt tekevät niin helposti tuhojaan myös lakalle - karpalo kesä-heinäkuun vaihteen kukkijana ei kylmistä yleensä kärsi.

Ja jos halloilta varjeltuu, pieksääkö sitten sade kukat pilalle? Ja entäpä pölyttäjät? Niitä on ainakin 2000-luvulla Länsi-Lapin lakkasoilta monena vuonna puuttunut.

Tuleeko marjoja? Se on ainakin varmaa, että kuvassa olevaan kukkaan ei marjaa tule - ei edes sitä kerrannaisluumarjaa, joksi lakan hedelmää kasvitieteilijät sanovat. Ei tule, vaikka kaikki olosuhteet olisivat suotuisat. Lakka on nimittäin kaksikotinen kasvi. Sen emi- ja hedekukat ovat siis eri yksilöissä. Kuvassa on lakan hedekukka, joka on "vain" siitepölyn tuottaja.

Lakka leviää juuristonsa avulla laajoiksi kasvustoiksi. Yhdellä neliömetrillä saattaa olla jopa 300 metriä sen maarönsyjä. Koko pieni suo voi olla samaa yksilöä - siis joke hede- tai emikasvia. Niinpä komeastikin kukkiva suo saattaa syksyllä tuottaa tyhjän saaliin.

Lakoista keltaisena olevia soita olen saanut nähdä. Saisipa joskus nähdä "lumipeitteisen" kukkivan kunnollisen lakkasuon...

Jotakin tämän kasvin arvostuksesta kertoo, että sille löytyy oikeistakin kasvikirjoista peräti kolme virallista nimeä: lakka, hilla ja muurain. Ja epävirallisia piisaa lisäksi ainakin valokki ja lintti.

KÄSITTEET SEKAISIN

Jos vielä tämän jälkeen suostut jatkamaan yhdessä, sinähän näytät siinä kaikille hyväksyväsi kristillisen etiikan vastaisen elämän. Vieläkin selväsanaisemmin (!) se välillä tuodaan esille, miten vaikeaa on ulkopuolisilla, kun jonkun perheen sisällä koetellaan anteeksiantamisen kyvyn rajoja.

Siitä, joka haluaa olla etsimässä anteeksiantamusta ainoana mahdollisena tienä huomista kohti, siitä tuntuu pahalta kuulla, että toisten silmissä anteeksiantaminen onkin kaiken hyväksymistä! Onko sinunkin mielestäsi anteeksiantaminen ja hyväksyminen sama asia?

Minusta asia on aivan toisin. Siellä, missä on asioita, joita ei voi missään tapauksessa hyväksyä, siellä anteeksiantaminen on ainut tie noiden asioiden yli. Kun taas siellä, missä voin hyväksyä asian, siellä minä en näe pienintäkään tarvetta anteeksiantamiselle.

Sotkeutuvatkohan meillä kaikessa muussakin noin räikeasti keskenään asiat, jotka itse asiassa ovat toistensa vastakohtia?
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 8.7.1990.

KUMMALLINEN PAIKKA

"Kuule, pappi! On se synnytyssali sitten kummallinen paikka! Siellä on yhtä aikaa hätä ja hyvä mieli! Siellä se on tämmöinenkin mies kädet ristissä!"

Näin puheli nuori mies, vasta isäksi tullut, esikoislapsensa kastejuhlan alkua odotellessa. Ne sanat kertovat lyhyesti ja karusti - ja kauniisti - lukemattoman monien muidenkin tunnoista.

Synnytyssali on kummallinen paikka, eräs niistä kaikkein ihmeellisimmistä. Koko elämä on kuitenkin täynnä niitä kummallisia paikkoja. Kunpa niihinkin löytyisi sanoja, tuota samaa koreilematonta ihmettelyä!

Päiväkirjasta yksien Turhalan ristiäisten jälkeen

JUHANNUSUINNILLA - ISOKARPALO (Vaccinium oxycoccos)

Tunnustan suoraan, että en ollut karpalon kukkaa koskaan aiemmin huomannut - en koskaan, vaikka tapana on ollut syksyllä karpaloita kerätä. Nyt lähdin sitä aivan tarkoituksella etsimään. Siis parhaimmalle tuntemalleni karpalosuolle, sen märälle nevalle juhannusviikolla!

Suon pinnassahan se kasvaa. Ja kukka kohoaa kirjojen mukaan vajaat 2 tuumaa suonpinnasta. Kun "läpitähdättävällä" etsinkameralla tuota kasvia luonnollisella paikallaan "maan" pinnasta kuvaa, voit ehkä itse mielessäsi kuvitella kuvaajan asennon. Suosittelen seuraaville kuvaajille vaihtokenkiä, -housuja, -takkia sekä kasvonpesuvehkeitä mukaan otettaviksi! Ja jos pressun kanssa meinaat kuvata, ymmärrät tietenkin, että pienestä pressusta se vasta hyvä uima-allas suonpintaan syntyykin!

Mutta ei harmita. Se on juuri sellainen kuin kasvikirjoissa kertoivat. Kukat siis "vaaleanpunaisia, noin 5-8 mm leveitä, yksittäin pitkän ja pystyn lyhytkarvaisen kukkaperän päässä. Teriö neliliuskainen ja liuskat taakäänteisiä..." (olethan huomannut, että klikkaamalla kuvaa pääsee tarkastelemaan isompana!) Jo ovat hyvin sanallisesti asian kuvanneet!

Kuvasta voi tarkistaa senkin kasvikirjojen kohdan, jossa sanotaan karpalon lehtien olevan alta valkeita! Ja vielä vinkki: jos haluaa kuvata karpalon ja säilyä kuivana, kannattaa valita kohteeksi karpalolajeistamme toinen eli pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum). Kasvikirjojen mukaan sen kasvupaikalle voi pahemmin kastumatta istahtaakin!

VIRKAMIEHEN SAARNA

Pappi teki veroilmoitusta ja liitti siihen tietenkin mukaan kaikki mahdolliset kuitit vähennyksinä. Iso kasa niitä olikin, varsinkin ammattiin liittyvien kirjojen ostokuitteja.

Kun verotuksen vahvistuskirjelmä tuli, oli se tietenkin tarkastettava. Kaikki vähennykset oli hyväksytty. Itse asiassa kaikki, paitsi yksi. Loppusummasta puuttui sittenkin vasta ostetun uuden Raamatun hinta.

Se tuntui tietenkin naurettavalta lipsahdukselta. Tämä jos mikä kuuluu kyllä ammattikirjallisuuteen! Siispä suoraa päätä verovirastoon asia oikaisemaan. Veroviraston tiskillä pappi sai kuitenkin hämmästellä täsmällistä selitystä:

"Kyllä nämä teidän vähennyksenne on kaikki hyvin tarkkaan harkittu. Ne olivat kaikki työssäsi hyvin tarpeellisia. Mutta Raamattu kuuluu kyllä jokaisen kodin peruskirjoihin, joten sitä ei voida hyväksyä!"

Ehkä tuon papin kohdalla ei toteutunut tässä asiassa oikeus eikä kohtuus. Mutta sai hän kuitenkin kuulla yhden parhaista saarnoista! Enemmän tällaisia virkamiehiä julkisille paikoille! Arvot esille!
Seuroissa Seuratuvalla 20.9.1990.

KIRJOITETTUA

Uuden raamatunkäännöksen ilmestyttyä saimme työntekijöinä kotiseurakunnalta kirjan lahjana käyttöömme. Monesti on tullut luetuksi sen kansilehdelle kirjoitettuja saatesanoja. Jostakin ne on lainattu, tekijää ei ole vain pantu esille. Hyvä näin, puhukoot sanat ihan omalla painoarvollaan:

"Lue niin kuin on kirjoitettu.
Usko niin kuin on kirjoitettu.
Ja sinä pelastut - niin kuin kirjoitettu!"

Kiitos lahjan antajalle saatesanoista!
Lahjaraamatun kansilehdeltä 1992.

SEURASSA SAMANLAISTEN - ORAVANMARJA (Maianthemum bifolium)

Siionin virren (SV 27:5) säe otsikossa viittaa siihen, että oravanmarja on yksi jäsen suuremmasta kasvijoukosta. Mikä ominaisuus yhdistää seuraavia kasveja? Paljastan niitä omasta mielestäni vaikeusjärjestyksessä.

5p vihje: Joukkoon kuuluvat myös hiirenvirna, kevätesikko, kullero ja niittynätkelmä. - Tosi tavallisia kukkakedolla, kevään ja kesän kukkijoita...

4p vihje: Niitä ovat myös pietaryrtti, rentukka, sinivuokko, suokukka, ulpukka ja valkovuokko. - On kevään ja syksyn kukkijaa, rannalta, suolta ja kuivalta maalta...

3p vihje: Myös keltamaksaruoho, kiurunkannus, kurjenmiekka, lumme, lupiini, peltoemäkki ja vaivero ovat ryhmän kasveja. - On viljelykarkulaisia, koristekasveja, rikkaruohoja...Minulla ei olisi vielä hajuakaan...

2p vihje: Keltamo, lehtopalsami, mäkikuisma, nuottaruoho, suopursu ja vehka ovat sellaisia. - Muutama näistä alkaa antaa aavistuksen...kuisma vaikuttaa...suopursua ei pidä...ja vehkakin...

Et jää pisteittä, sillä yhden pisteen vihje paljastanee asian. Sellaisia ovat myös kielo, leinikit, marjakuusi, näsiä ja sudenmarja.

Kyseessä ovat siis myrkyllisiksi luokitellut kasvit. Ei välttämättä uskoisi, niin tavallisia, nättejä, jokapäiväisiä, tuoksuvia ja houkuttelevia monet niistä ovat! Myrkyllisyyttä on tietysti monenlaista, toisilla tappavan vahvaa, toisilla taas vain lieviä vatsanväänteitä aiheuttavaa. Myrkyllistä - mutta kenelle? Monelle kasville myrkky saattaa olla varsinaista elämännestettä, suojakeino tuholaisia vastaan, oman hengissä säilymisen edellytys. Osa myrkyllisistä marjoista sopii oikein hyvin lintujen ravinnoksi! Useimmiten tuo luokitus tarkoittanee: ei ihmisten nautittavaksi tai vaarallista nisäkkäille.

Oravanmarjan tieteellinen nimi on hyvin kohdettaan kuvaava. Maianthemum tarkoittaa toukokuun kukkaa ja bifolium puolestaan kaksilehtistä.

EUROOPAN PARAS

Mitähän ihmiselle tapahtuu kuolemassa? Sitä olen monesti miettinyt. Tai pikemminkin sitä, että minkähänlaiseksi minä itse mahdan muuttua kuoltuani? Aivan suoraan sanottuna mietin välillä sitä, että tuleekohan minustakin kuolemassa niin kuin melkein kaikista muista vähintäänkin Euroopan paras ihminen?

On se merkillistä, miten ennen ihmisten mielissä mitä ikävimmät ja itsekkäimmät ihmiset yhtäkkiä muuttuvat läpeensä hyviksi, pyyteettömästi palvelleiksi ja lähes kaikessa esikuvaksi kelpaaviksi. Tuohan on tietysti pelkästään hyvä asia. Minua harmittaa vain, että tuo muutos tapahtuu vasta niin kovin myöhään, vasta siellä kuolemassa. Niitä Euroopan parhaita olisi mukava useamminkin tavata - aivan elävinä.

Ehkäpä minä en muutukaan. Ehkä minulle sitten kerran pidetäänkin ihan rehellinen, kaunistelematon, totuuden kertova muistopuhe:

"Te muistatte kaikki hänet kiireisenä ja kärsimättömänä ihmisenä. Ei hänellä ollut aikaa annettavana toisille, kun omat mitättömät tärkeydet veivät kaiken ajan. Yhtä tuttua meille kaikille oli hänen jatkuva valittava tyytymättömyytensä arkisista asioista - ja ennen kaikkea kaikkien toisten tekemisistä. Tunnustusta hyvin tehdystä työstä oli hänen suustaan turha odottaa, sen me kaikki muistamme. Hänellä riitti loputtomasti ikäviä asioita kerrottavaksi. Ahneus ja rahan perässä juokseminen olivat hänen elämänsä johtotähtiä. Kiittämättömyys oi hänessä mieliinpainuvinta. Oli hänessä kestämistä!"

Muuttuisinpa sittenkin. Tai jospa ne löytäisivät siinä vaiheessa sen vanhan viisauden, ettei vainajista puhuta pahaa.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 16.9.1990.

KAKSI KERÄYSTÄ

Yhteisvastuukeräys tuotti meillä Kiuruvedellä viime vuonna ennätystuloksen: 64 000 markkaa. On siinä urakkaa! Kymmenet tai pikemminkin sadat kerääjät ovat olleet kahden kuukauden ajan liikkeellä. Jokaisen ovella on käyty osallistumishalua ja -mahdollisuutta kysymässä. Kiitokset kaikille urakkaan panoksellaan osallistuneille!

Juhannuksen aikaan meillä oli toinenkin keräys. Siinä ei ollut kerääjien organisaatiota. Siinä ei kierrätetty listoja omalle kotiovelle asti, vaan kaikkien oli itse vaivauduttava paikan päälle rahansa tuomaan. 2 000 ihmistä kävi kahdessa päivässä - ja pottiin kertyi muhkeat 300 000 markkaa! Kyllä se kansan käsi on karttuisa, kunhan vain asia omaksi koetaan! Ja kyllä siinä keräyksessä viinakaupan kassakone kilisi!

Kotiseutupäivien seuroissa 17.7.1988.

MAAHANMUUTTAJA - KEVÄTTASKURUOHO (Thlaspi caerulescens)

Perinteisen yhteisvastuukeräyksen yhtenä kohteena ovat tänä vuonna maahanmuuttajat, erityisesti heidän kotoutumisensa. Siitä on joillakin sanomista piisannut. On jäänyt ehkä huomaamatta, että tuohon käytetään vain 20% keräyksen tuotosta. Ja muutenkin...

Kasvitkin muuttavat. Vieressä on passikuva yhdestä maahanmuuttajasta eli kevättaskuruohosta. Ensimmäisen kerran se löydettiin Suomesta niinkin myöhään kuin v. 1884. Se on kotoisin Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristoalueilta. Karjatalouden kehittyessä alettiin myös meille tuoda ulkomailta heinän- ja apilansiementä. Tuontisiemenen mukana tuli muutakin, myös tämä ristikukkaisiin kuuluva rikkakasvi. Hyvin se on meille kotoutunut!

Kevättaskuruoho on kevään ensimmäisiä kukkijoita. Muistan aina miten huhti-toukokuussa pyhäaamuisin sakastin ovelta ihailtiin Yrjö-suntion kanssa kirkkoherran pappilan pihamaan reunalla olevia valkeita kukkia.Yhdessä sille kasvikirjan avulla haettiin myös nimi...

Vanheneminen jättää jälkensä. Kuukautta myöhemmin ei tätä kasvia enää viereisen kuvan perusteella osaisi tunnistaa. Tuskin maanpinnasta kohoava kasvi on kasvattanut vartensa jopa nelinkertaiseen mittaan. Kevään tiivis, miltei pallomainen kukinto on muuttunut jopa 20 senttiä pitkäksi latvatertuksi. Valkoisten kukkien paikalle on kehittynyt otakärkisiä ja lovipäisiä, sydämenmallisia lituja.

Kuvan kasvin lajimäärityksen loppuun kuulunee vielä maininta ssp. brachypetalum, se olisi siis toukotaskuruoho-niminen kevättaskuruohon alalaji. Näin päättelen kuvassa näkyvistä vaaleista heteen ponsista.

VELKASEURAT

Ne seurat minä muistan aina velkaseuroina. Olin rahattomana seuroissa. Seurojen jälkeen kaupattiin huutokaupalla kahvikakkua. Minäkin korotin. Pitäähän sitä ainakin yrittää yllyttää muita maksamaan diakonialle vielä vähän enemmän.

Mutta niinhän siinä taas kävi. Pappi kun huutaa niin luulevat, että se nyt niin kovasti tuota haluaa, että ei kehdata me muut enää huutaa! Minulle se kakku siis jäi, rahattomalle! Vieruskaveri pelasti tilanteesta ja lainasi tarvitsemani viisikymppisen. Lainaehdot hänellä olivat kuitenkin selväsanaiset: "Maksua en sitten muualla huoli. Käyt kotona maksamassa!"

Velka, jolla on yksi ainut mahdollinen maksupaikka. Tuollaisesta asiasta saattaisi syntyä vaikka puhe. Siinä puhuttaisiin uskomme kaikkein keskeisimmistä asioista!
Seuroissa Hautakylässä 29.11.1990.

VASTENTAHTOISTA

Eläkkeelle jäänyt opettaja muisteli mieleenpainuneinta kouluajan joulujuhlaansa. Tuttuun tapaan oli jo viikkojen ajan harjoiteltu koko kylän yhteistä joulujuhlaa varten. Evankeliumikuvaelma oli tietysti harjoiteltu. Mariat ja Joosefit, paimenet ja tietäjät ja enkelit oli valittu ja osat opeteltu.

Kaikki oli jo valmiina ja koulun sali täyttymässä ihmisistä. Mutta Joosefin osan esittäjää ei näkynyt. Vain hetki ennen juhlan alkua puhelin pirisi ja kuultiin: Joosefin osan esittäjä on rajussa mahataudissa eikä voi tulla kouluun!

Vaihtoehdot olivat vähissä. Kuvaelma oli esitettävä ja siihen kuuluu myös Joosef! Niinpä opettaja käveli sen pojan luo, jolla oli kyllä muuta ohjelmaa, mutta ei aiempa osaa kuvaelmassa. Ja opettajan oli kerrottava selvillä sanoilla:
"Nyt ei ole vaihtoehtoja. Kaikilla muilla on osansa. Sinulta en voi nyt edes kysyä, haluaisitko? Sinä olet Joosef kohta alkavassa kuvaelmassa!"

Kaikki meni hyvin. Joosefin osa oli vaatimaton, silläkin kerralla Siinä sai olla vain mukana, vuorosanojakaan ei ollut. Näyttämön vieressä jännittävä opettaja näki kuitenkin pojan ilmeen ja kuuli koko esityksen ajan hiljaista jupinaa. Sen joulunäytelmän Joosef puisteli päätänsä ja manaili koko ajan:
"Minä en olis halunnu tähän osaan! Naapurin Jaani olis ollu paljo parempi tähän. Minä en olis halunnu ollenkaan tähän!"

Taitaa olla tuttua puhetta monen joosefin suusta! Elämä on muulloinkin kuin jouluyönä täynnä niitä tilanteita ja kohtaloita, joissa ei haluaisi olla, jos vain saisi valita.
Saarnasta Kiuruveden kirkossa joulun jälkeisenä sunnuntaina 27.12.1998.

SYDÄMEN KUKKA - KIELO ( Convallaria majalis)

Toispuoleisesti nuokkuva terttukukinto, hohtavan valkoiset posliinimaiset kukat ja se tuoksu... Siinä varmasti perusteet sille, miksi kielo on äänestetty Suomen kansalliskukaksi. Se tuntuu jo nimellään kertovan kaikesta kauniista. Kauniin nimen syntyhistoria on yllättävä. Kansan suussa kasvi oli lehtiensä muodon perusteella nimetty "lehmänkieleksi". Siitä Elias Lönnrot muovasi tuon niin kauniilta kuulostavan kielo-nimen.

Raamatun tapahtumapaikoilla ei kieloa kasva. Kuitenkin Laulujen laulun maininta "laaksojen liljasta" on yhdistetty kieloon - englanninkielessä se on otettu suoraan kasvin nimeksi (Lily of the valley). Myös keskiajan kirkkomaalarit käyttivät kuvakielessään usein kieloa. Se maalattiin paratiisin puutarhaan, joulunseimen vierelle ja viimeisen tuomion kuvauksiin - siinä tietysti sinne "paremmalle puolelle".

Kauneudessa on aina myös haurautta ja heikkoutta. Englantilainen kansankielinen nimitys Our Lady´s Tears (Marian kyyneleet) yhdistää kellomaiset kukat Jeesuksen äidin sydämen läpi tunkevaan suruun ja kyyneliin.

Kielo on siis sydämen kukka. Sitä se on myös siksi, että se sisältää konvallotoksiinia, myrkkyä, joka on nisäkkäille tappavan voimakasta. Linnut sen myrkkymarjoja kuitenkin pystyvät syömään. Osaavissa käsissä myrkky pystytään jalostamaan hyötykäyttöön - siitä on valmistettu betasalpaajamaisesti toimivaa sydänlääkettä.

Tieteellisen nimen loppuosa "majalis" kertoo, ettei tieteellisiä nimiä ole tällä perukalla keksitty. Nimihän tarkoittaa "toukokuun kukkaa", kesäkuulle se meillä odotuttaa. Onhan Kielon nimipäiväkin meillä 14.6. - onnitteluni kaikille sen päivän kieloihmisille!

TARVITAAN KÄRSIVÄLLISYYTTÄ

Kun olin 7-vuotias, isäni oli viisain, voimakkain ja taitavin ihminen koko maailmassa. Kun olin 17-vuotias, isäni oli maailman sivistymättömin, tyhmin ja sietämättömin ihminen. 27-vuotiaana minulla oli isä, joka oli oppinut keskustelemaan kanssani ajoittain jo aivan järkevästi. Ja 37-vuotiaana olin aivan neuvoton elämäni asioitten kanssa. Silloin isäni oli tullut jo niin viisaaksi, että saatoin kysyä häneltä neuvoa!

Tuohon tyyliin kerrotaan kirjailija Mark Twainin puhuneen omasta isästään 17-vuotiaalle nuorelle, jonka mielestä hänen isänsä oli tyhmin olio koko maailmassa.

Vanhojen ihmisten kanssa on siis oltava hirvittävän kärsivällinen. He kyllä sivistyvät ja viisastuvat - mutta järkyttävän hitaasti!
Aamunavauksessa lukiolla isänpäivän aikaan 9.11.1995.

ASTIAN MAKUA

"Nyt on kyllä jutussa astian makua!" Noin sanottaessa savolainen kuulija - ja varmasti moni muukin - ymmärttää, että nyt on oltava tarkkana. Asia ei ehkä ole aivan siten kuin sanottiin. Viestin välittäjä on ottanut itselleen turhan ison aseman. Näkökulmat on valittu tarkoitushakuisesti ja puhujan oma merkitys korostuu kohtuuttomasti...

Lieneekö tuolla tutulla sanonnalla mitään tekemistä Paavalin sanojen kanssa, kun hän muistuttaa: "Tämä aarre on meillä saviastioissa." (2. Kor. 4) Sanoma ei nouse sen levittäjän erinomaisuudesta. Sanomaa ei tee mitättömäksi myöskään sen eteenpäinviejän puutteet ja rajallisuudet. Sanoma on Jumalalta ja se on annettu kaikille ihmisille jaettavaksi. Jotakin tuollaista Paavalin sanoilla kai on ymmärrettävä.

Mutta onko vielä Raamatussakin aarre saviastioissa? Aarre on tietenkin selvä. Se on sanoma Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta. Kristuksen teoissa se tulee meille ymmärrettäväksi. Mutta tämän aarteen ympärillä on vieläkin särkyvä ja sinänsä arvoton astia. Se on siellä mukana aikaansa sidotuissa näkemyksissä ja vain oman rajallisen aikansa elävissä maailman selittämisen malleissa. Kuinka helposti meille käykään niin, että me alamme väittää astiaa aarteeksi!
Raamattu tutuksi -luennon alussa srk-talolla 10.11.1986.

AINA ÄÄNESSÄ - HAAPA (Populus tremula)

Tuon puun alla on meidän mökki. Kuinka monta muuta kasvilajia pystyt tunnistamaan äänen perusteella? Ei löydy juuri niin tyyntä kesäiltaa, ettei haavan havinaa kuulu! Pitkät sivulta litistyneet lehtiruodit ja iso jäykkä lehtilapa - siinä haavan "vapisemisen" salaisuus. Liittyikö se pelkäämiseen, kun sanottiin: "Vapisee kuin haavanlehti"?

Haapa lisääntyy pääasiassa juurivesanmuodostuksen avulla. Sen tiesivät entisaikojen metsien hoitajatkin "kaulaamalla" runkoja estääkseen vesomisen. Vaikka siementaimet ovat harvinaisia, haapa on silti hyvin ahkera siemenen tuottaja. Suuri haapa saattaa valmistaa vuodessa jopa 50 miljoonaa siementä. 8 000 haavan siementä painaa yhteensä gramman...

Haapa on miltei roskapuun maineessa. Hyvän lahonkestävyytensä takia sitä on käytetty tulitikkujen, kattopaanujen ja päreiden raaka-aineena. Huokoisena haapa on huono lämmönjohtaja ja sellaisena erinomainen saunan laudepuu. Vähäoksaisena ja suorarunkoisena sitä on käytetty paljon vaneriteollisuudessa. Puuaineksen kepeys, taipuisuus ja sitkeys ovat antaneet sille käyttöarvoa puutöiden raaka-aineena - ja vaikkapa haravanvarsina. Aika monikäyttöinen roskaksi!

Sisä-Suomen komeimmat ruskavärit löytyvät haavikoista. Lehdistä syntyy myös erinomaista kalkkipitoista kariketta, oikeaa lehtomultaa. Ja haavan kuoriaines on poikkeuksellisen ravinteikasta. Siksi se on hirvien ja metsäjänisten suosiossa - rusakko ei siihen koske!

"Lähtee kuin jänis haavalta." Tuolla sanonnalla on kuvattu todellista äkkilähtöä, suunnittelematonta säntäystä - ehkäpä siinä on pelokkuuttakin mukana. Jonkinlainen pelonpuu tuo haapa! Sellaisena se on silti monen koti, oikea kolopesijöiden paratiisi. Kuvassa helposti tunnistettava seuralainen haavan rungolla eli haavankeltajäkälä.

KENET PITI HERÄTTÄÄ

Olin lakkiasseuroissa. Ainut etukäteen esitetty virsipyyntö oli tämä: "Ei sitten oteta sitä virttä, jossa sanotaan: ´Ah, vuodata, Herra, jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen...´"

Erikoinen pyyntö. Onhan virttä täällä aina veisattu. Sehän on Väinö Malmivaaran tekemä, siis täällä Kiuruvedellä runoiltu! Miksi siis ei? Ehkä siksi, että seuroihin kutsujat olivat sitä mieltä, ettei lähetys ala naapurin ovelta. Eikä lastenkamarista. Eikä nuorten tiloista. Se alkaa omalta ovelta...

Kyllä he halusivat rukoilla siinä talossa. Mutta sitä he eivät halunneet rukoilla, että herätä, Herra, nuoret ja lapset ja tämän ajan vieraantuneet ihmiset. Rukouspyyntö oli lyhyempi: herätä, Herra minut! Anna minullekin elävä ja kantava usko. Anna jano, joka tekee niin levottomaksi, ettei se jätä minua ennalleen ja paikalleen.

Ajatuksia lakkiasseuroista Lapinsalossa 1982.

PUHETTA PUUTTEESEEN

Puhutko sinä joskus rahasta? Tai kenties päättäjistä, niiden suuresta vallasta ja niiden vähemmän suuresta viisaudesta? Innostutko sinäkin välillä rehvastelemaan, puhumaan paljon värikkäämmin kuin mihin tapahtuneet tosiasiat antaisivat aihetta? Niin meille monesti käy.

Niissä puheissa kateus vie kalatkin vedestä - tai ainakin muuttaa ulottumattomissa olevat houkutukset happamiksi, muka arvottomiksi. Mutta yhtä totta on näistä puheistamme myös se tylyn suora töksäytys: siitä puhe, mistä puute!

Onko kirkossakin sitten puhe siitä, mistä on puute? Toivottavasti asia on juuri näin. Moraalin opastajia on maailma täynnä. Ihmisen parasta tarkoittavia lakeja ja ohjeita osataan tehdä kaikissa kulttuureissa. Oikeaa hyvään pyrkimistä löytyy kaikkialta. Puute on vain yhdestä. On puute armosta. Ja anteeksisaamisesta. Niistä on puhuttava. Niitä on kirkon kaikessa toiminnassaan pidettävä esillä. Eikä niitä löydetä mistään muualta.

Puhetta puutteessa oleville. Sitä siis on kirkon julistus. Unohtumattoman kauniisti tuo on kerrottu vanhimmassa meitä suomalaisia varten painetussa kirjassa Missale Aboense:
"Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule, köyhäin apu, lahjain antaja, sielun kirkkaus, paras lohduttaja. Töissä sinä olet lepo, helteessä virvoitus, murheessa lohdutus."

Tuolta tulijalta pyydetään vielä tehtäviensä täyttämistä: "Pese..., kastele..., paranna..., pehmitä..., lämmitä... ja etsi..." Ja viimeisimmäksi lopuksi tuo helluntairukouksen tekijä vielä pyytää: anna uskon vahvistusta.

Juuri siitä on puhe, mistä on huutavin puute. Onneksi näin on.
Hartauskirjoituksesta helluntain seutuun Kiuruvesi-lehdessä 30.5.2007.

SELITTÄMISEN MESTARI - RUOHOKANUKKA (Cornus suecica)

Joskus sanotaan jostakin puhujasta, että hän selittää vaikka mustan valkoiseksi. Ehkä sillä kuvataan puheliaisuutta, mutta vieläkin enemmän verbaalista lahjakkuutta. Jopa varmat tosiasiat alkavat muuttua muuksi kuulijan mielessä...

Tässä vaiheessa onkin hyvä kysyä, minkävärisiä ovat ruohokanukan kukat? Asia tuntuu itsestään selvältä - valkokukkainen se on. Mutta kun asiaa kasvikirjoista lukee, sieltä löytyy yllättävä toteamus. Niiden mukaan ruohokanukka on luontomme kasviharvinaisuus, yksi niistä harvoista, jonka kukkaa voi sanoa täysin mustaksi!

Valkoinen väri kukan lähellä ei siis kuulu itse kukkaan. 4 ylintä lehteä on vain jostakin syystä muuttunut valkeiksi. Hyvinä hyönteisten houkuttimina nekin toimivat. Syksyllä kypsyvä punainen marja on monen yllätykseksi ei-myrkyllinen - käyttötarkoituksia sille kuitenkin ovat löytäneet lähinnä linnut ja madot.

Linnén kädenjälki näkyy taas kasvin nimessä. Tieteellisen nimen loppuosa suecica tarkoittaa "ruotsalainen". Sieltäkin ruohokanukkaa löytyy, mutta paljon sitä on Suomessakin, rannikkoalueilla ja maan pohjoisosissa. Eteläisen Suomen sisäosissa sitä on vähemmän. Kuvan kasvi on kuitenkin Kiuruveden Lapinsalon Saarisuolla kuvattu.

ALKUUNPANIJA

Lapsuuden kodissani kuunneltiin usein levyltä Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Lieneekö nautittavampaa kokemusta: sanansa hallitseva tekstintekijä ja Yrjö Jyrinkosken mahtava taito käyttää saamaansa ääntä. Erityisesti mielessäni on kohta, jossa kerrottiin veljesten joulunvietosta.

Veljekset tulivat vielä kerran, nyt jo aikuisina ja oman paikkansa löytäneinä vanhaan yhteiseen lapsuuden kotiinsa viettämään yhdessä joulua. Siinä ne olivat nuo yhdessä kasvaneet veljekset, heidän vaimonsa ja iso, hälisevä lasten joukko. Ja puhumista riitti, yhteisiä kokemuksia kerrattaviksi ja uusia kuulumisia jaettaviksi.

Mutta sitten kaikki tuo hälinä, leikin melske ja puhe hiljeni: "Tuvassa alkoi ihana, juhlallinen veisaus, jonka Simeoni aloitti ja johon yhtyivät kaikki."

Kaikki tuossa tekstissä kertoo, että näin oli tapahtunut ennenkin - ja monesti. Se ei tuntunut vieraalta eikä oudolta. Se oli heille tuttua ja turvallista. Lapset varmaankin kipaisivat vanhempiensa syliin. Kaikki olivat mielellään mukana - ei kerrottu uloslähteneistä! Ja virrenkin ne osasivat! Niin jämäkästi sekin oli sanottu: "... siihen yhtyivät kaikki."

Voi että tuo tuntuu tutulta! Tähän meillä näillä seuduilla on totuttu. Virttä on veisattu yksin, mutta vielä juhlavampaa se on ollut aina yhdessä ollessa, ystävien vieraillessa. Yksi täälläkin on aina aloittanut ja vähitellen virsi on paisunut, joskus aivan värisyttävän valtavaksi virraksi. Säilyyhän tämä aarre meillä?

Saarnasta kanttorin tehtävään siunaamisen yhteydessä Kiuruveden kirkossa Aleksis Kiven päivänä 10.10.1999.

ONNISTUMISEN ILO

2-vuotias pikkupoika oli mummulassa. Päivä kului mielipuuhassa, tutussa mummulan viereisessä leikkipuistossa. Mutta sinä päivänä omat leikit eivät kiinnostaneet. Kaikki huomio kiinnittyi puiston nurkkauksessa oleviin tyttöihin ja niitten tekemisiin. Vähä vähältä poika hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs. Ja katseli koko ajan lumoutuneena noita toisia, taitureita. Katseli ja pian jo hartiat hytkähtelivät ja polvet notkahtelivat samassa tahdissa toisten kanssa.

Kohta poika ei enää malttanut, vaan pyysi: "Minun vuolo! Nyt minun vuolo!" Ja tytöt ymmärsivät - voi miten viisaita pikkutyttöjä! Narunhyppääjät siirtyivät itse sivummalle, pyöritysvuorossa olevat jatkoivat pyörittämistään. Areena oli vapaa! Ja poika alkoi hyppiä. Haltioissaan. Rytmikkäästi. Mutta turvallisesti omalla paikallaan - monen metrin päässä narusta!

Voi sitä onnen ilmettä pojan kasvoilla! Se oli onnea siitä, että sai olla mukana siinä, mitä toisetkin tekivät, sai olla joukossa mukana. Sai onnistua - ainakin omasta mielestään. Ei siihen kauan mene, kun nuo lapsen silmät vaihtuvat aivan toisenlaisia asioita näkeviksi aikuisen silmiksi. Sellaisiksi silmiksi, jotka näkevät tarkkaan, että ei se onnistunut, ei sinne päinkään! Kuvittelet vain osaavasi! Ja kohta ihminen on jo niin arka, että ei uskalla edes yrittää, kun tietää, ettei siinä kuitenkaan onnistu.

Mutta voi sitä pienen pojan onnea! Onnistumisen ilo, yhteyden tunne ja osallistumisen onni jäivät pojan mieleen - ja ne tarttuivat toisiinkin paikalla olijoihin. Niin kävi, vaikka kaikki menikin aikuisen silmin pieleen! Voisiko aikuinenkin joskus iloita jostakin tuollaisesta? Saisiko joskus tuntea osaamisen iloa, vaikka ei olisikaan alansa mestari? Ja osaisinko olla tyrmäämättä, jos joku toinen tuntee tuollaista iloa? Pitäisikö asioita osata joskus katsoa ihan toisin silmin.
Lehtihartauden alku Kiuruvesi-lehdessä 24.9.2008.

SURUN KUKKA - PUNAKKO (Bartsia alpina)

Entisajan Pohjois-Suomen koululaiset tietävät punakon ikävän ominaisuuden - kasvistoon prässättynä se muuttuu kokonaan mustaksi. Se tuntuu synkän sävynsä takia helposti sopivan surun kukaksi.

Suru näkyy myös Linnén muotoilemassa kasvin tieteellisessä nimessä. Bartsia kertoo hänen ystävästään Johannes Bartschista. Linné olisi haluttu siirtomaalääkäriksi Surinamiin Etelä-Amerikkaan. Hän kuitenkin kieltäytyi, mutta houkutteli sitten ystävänsä J.B:n lähtemään virkaan.

Vain puolen vuoden työrupeaman jälkeen tuli tieto 28-vuotiaan Bartschin kuolemasta Surinamissa. Järkyttyneenä nuoren ystävänsä kuolemasta hänelle itselleen aiotussa virkapaikassa Linné nimitti tuntemansa pohjoisen surullisen kasvin ystävänsä nimen pohjalta.

Punakko on erikoisen näköinen kasvi. Ylimmät lehdet ja kukat antavat ensivaikutelman koko latvan käsittävästä kukinnosta. Tarkemmin katsoen kasvi kuitenkin osoittautuu naamakukkaiseksi. Varsinkin avoimilla paikoilla ylimmät lehdet ovat muuttuneet hyvin tummansinipunaisiksi ja vaikeasti kukista erottuviksi - kuvan kasvi Pikkumallan alarinteen puronvarren tunturikoivikosta on varjoisen kasvupaikkansa takia varsin vähävärinen.

Vertauskuvat ovat kuitenkin rajallisia. Kaikki ei varmasti Linnénkään mielestä tässä kasvissa muistuttanut hänen ystävästään. Punakko puoliloinen: imujuurillaan se ryövää ravinteensa toisien kasvien juuristoista...

JUMALATONTA

Luther osasi muotoilla ajatuksensa monesti yksinkertaiseen ja ymmärrettävään muotoon. Kun joku kysyi häneltä, millainen Jumala on, hän vastasi tähän tyyliin:

"Jumala on sellainen, jolta sinun on lupa aina ja kaikessa pyytää ja odottaa elämääsi pelkkää hyvää."

Teillä tämän kodin ihmisillä on sellainen Jumala, sen te olette saaneet kokea. On pyydetty, on odotettu ja on saatu ottaa vastaan hyvyyttä elämään. Sinullakin on sellainen Jumala. Pidä se aina mielessäsi.

Tuon ajatuksen kohdalla voi todella sanoi: voi jumalattomia! - siis sellaisia, joilta tuon sanan mukaisesti puuttuu Jumala.
Seuroissa Aittojärvellä 29.8.1993.

MURSKAVOITTOJA

Vaalit pidettiin eikä keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten niissä kävi. Voittajien lehdet huusivat kuuden palstan leveydellä: "Murskavoitto!!!" On pakko sanoa, että ei hyvältä näytä...

Minkähänlaiset edellytykset yhteistyölle toisen murskaamisesta syntyy? Aikansa siinä saa myös uuden kasvua odotella, jos on murskattuna olemisesta lähdettävä liikkeelle. Pelkkä kielikuvahan se tietysti on, mutta silti se mietityttää. Olisikohan sittenkin parempi, ettei yhteisten asioitten hoitamisessa kovin usein tulisi murskavoittoja eikä murskatappioita?

Historia on kyllä tietysti pullollaan murskavoittoja. Ja niissä on sanan mukaisesti todella murskattu ja tuhottu, tehty raunioita ja särjetty. Kuitenkin yhden ainoa kerran on saatu sellainen murskavoitto, jolla on ollut annettavana iloa ihmisille. Virressä siitä veisataan näillä sanoilla: "Voimallansa Kristus murskaa / vallat yön ja kuoleman." (VK 228:3)
Seuroissa Korpijoen koululla 18.3.1991.

MENNEEN TALVEN LUMIA - JA TÄMÄN PAKKASIA

Sanovat, että tulevaisuudessa talvet muuttuvat näillä korkeuksilla juuri tällaisiksi - maa on sula ja nurmi vihertää ja kuitenkin on menossa pian tammikuun puoliväli. Jos tulevaisuudessa on tosiaan tällaista, haluaisinkohan muuttaa Rovaniemelle? Kyllä suomalainen haluaisi välillä hangille hiihtelemään...
Päiväkirjasta 9.1.2007.

Kun on maaliskuu, keli pelkkää aurinkoa ja jääladut parhaimmillaan... Siinä on sitä jotakin! Jos joku tarjoaisi kahden viikon ilmaista Kanarian-reissua tähän aikaan vuodesta, en lähtisi...
Päiväkirjasta jäähiihtopäivänä 25.3.1999.


Mutta nyt on helmikuu. Ja kuvanottohetkellä pakkasta -26,5. Onkohan niitä ilmaismatkan tarjoajia jossakin? On tämäkin kyllä niin nättiä, että en taitaisi lähteä....

OSUVA ESITTELY

Lehdessä oli ollut ilmoitus myytävästä asunnosta. Kiinnostunut ostaja marssi paikalle katsomaan. Talo vaikutti kuitenkin tyhjältä. Lopulta talon yläkerran perähuoneesta löytyi vuoteessa makaava vanha mies. Sänkynsä pohjalta hän esitteli ostajaehdokkaalle talonsa:

"Tämä tuntuu sinusta nyt varmasti kalliilta. Minä sanon silti sinulle, että osta! Tänne sinä kuolet!"

Jäikö ostamatta? Päinvastoin. Ehkä esittelijän sanat olivat outoja, jopa hätkähdyttäviä. Mutta äkkiä ne muuttuivat kuulijan mielessä turvallisuutta täynnä oleviksi. Oudosta sanavalinnasta huolimatta viestiksi jäi tämä: tänne sinä kuulut, tämä on sinun paikkasi ja täällä on sinun tehtäväsi. Sellaisessa paikassa on hyvä olla ja elää, asua ja tehdä työtä - ja sitten kerran kuolla. Kyllä hän sen osti.
Kiuruvesi-päivien seuroissa museon pihalla 19.7.1987.

ALTTARINÄKYMÄ

"Rakentajan, arkkitehdin ja teologian on tehtävä sellainen kirkko, että sisään astuessaan perkelekin pökertyy."

Tuo lause oli lehtiartikkelissa, jossa kerrottiin Kuhmon Lentiiran rajaseutukirkosta. Uutta kirkkoa palaneen paikalle rakennettaessa oli aluksi ajatuksena, että Lentiirajärvelle alttarin ikkunoista avautuva maisena ja sen kauneus riittää. Muuta alttaritaulua ei tarvita.

Mutta eipä riittänyt! Vai oliko se ikkunan näkymä itse asiassa kauneutta? Sellaisessa luonnon taulussa on aina mukana armoton olemassaolon taistelu. Siinä vahvempi vie aina tilan heikommalta. Siinä on kyllä kasvua ja versoja - mutta se on myös täynnä petomaisuutta, lahoamista ja mätänemistä.

Ei siis riittänyt se luonnon taulu. Alttarille rakennettiin myös risti. Ristiä ei laitettu peittämään näkymiä. Risti näkyy yhtäaikaa muun elämän raadollisen todellisuuden kanssa, sen rinnalla.
Portaanpään opistolaisten seuroissa Seuratuvalla 227.9.1992.

NÖYRÄNÄ NUORUUDESSA - OJAKELLUKKA (Geum rivale)

Pulleutta, kaarevuutta ja untuvakarvaisuutta - monenlaista pehmeyttä löytyy nuoresta ojakellukan kukasta. Kansan suussa kasville on annettu monia kuvaavia nimiä, osa niistä vähemmän kauniita. Mutta yksi ihastuttava lisänimi sille on annettu: "vanhurskaus".

Annettu lisänimi kuvannee lähinnä kukinnon nuokkuvaa asentoa. Se on nöyrästi taipunut ottamaan vastaan, pää alaspainuneena. Taitaa olla aika luterilainen tämä kasvi - vanhurskaus on vastaanottamista!

Mutta sitten tapahtuu kummia! Kun kukkiminen on ohi, kukkaperä oikenee ja kasvi nostaa kehittyneet siemenet suoraan pilviä kohti. Ja jokaisen pähkylän päässä on piikki, josta lisäkkeen katkettua jää jäljelle koukkukärki. Sen avulla siemenet tarttuvat tarramaisesti kiinni kaikkeen, mikä vain ohi liikkuu.

Näinkö se siis menee? Nuorena nöyrä ja vanhana piikikäs ja ylpeä. Ja mitä se ylpeys sitten on? Eikö vain useimmiten arkuutta... Ei näitä kasvien juttuja kannata lähteä soveltamaan ihmiselämään. Näinhän sen pitääkin tämän kasvin kohdalla mennä. Kaikki nuo muutokset palvelevat kasvin selviämistä ja elämän jatkumista.

ITKEVÄN VIERELLÄ

"Ei enää yhtää virttä! Lupaathan pappi, että ei lauleta enää yhtään virttä?"

En minä voinut luvata. En, vaikka tuo 4-vuotias poika asiaa jo kolmatta kertaa pyysi. Yritin kysellä, miksi ei voi veisata? Eikö olisi hyvä yhdessä laulaa ukkia muistellen? Ja olihan nuo virret tuonne pojan ukin hautajaisiin valinnut pojan oma setä, yksi hänelle kaikkein tärkeimmistä ihmisistä.

Kyselyni sai lopulta selvän vastauksen:
"Ei veisata! Ei veisata, koska setä alkaa itkemään. Näithän sinäkin sen jo kirkossa: aina kun veisataan, setä itkee. Eihän veisata?"

Siinä se on! On raskasta nähdä läheinen ihminen surullisena. On vaikeaa löytää oikea tapa sen kohtaamiseen. Se on sitä pienelle lapselle. Ja se on sitä jokaiselle aikuiselle.
Seuroissa Seuratuvalla 20.9.1998.

ELÄMÄNASENNE

Joskus puhutaan merkkimiehistä, oikein merkittävistä ihmisistä. Minäkin ehdin hetken aikaa tuntea yhden sellaisen. Häntä ei kylläkään kiitelty eläessä. Ei hänestä kuoltuaankaan kirjoiteltu kiitoskirjoituksia. Silti tuhannet ihmiset olivat vuosien kuluessa monella tavalla hänen palveltavina.

Hän sai elää 55 vuotta. Raskas työ alkoi jo varhaisessa lapsuudessa. Elämä oli kymmenen vuotta raskasta työtä maatalon palvelijana - siis pitkää päivää ja raskasta työtä toisten hyväksi ruokapalkalla.

Seuraavat 10 vuotta hän oli huoltoaseman apulaisena, siivoojana ja autonpesijänä. Samalla hän kulki aamuyöllä toisten vielä nukkuessa ovelta ovelle postinjakajana. Ja viimeiset 20 elämänvuottaan hän sairasti reumaa, niistä viimeiset viisi kokonaan vuoteenomana ja liikuntakyvyttömänä.

Mutta läheiset ihmiset eivät muista hänen elämästään yhtään tyytymättömyyden päivää. Liikuntakyvyn kadotessa hänellä oli ilo siitä, että hän pystyi näkemään. Sokeuduttuaan hän kertoi iloitsevansa tuttavan äänen kuulemisesta. Kuulokin vietiin, mutto tuntoaistia oli vielä jäljellä. Onni oli nyt sitä, että vielä sai tuntea yhteyttä pitävien lämpimän kädenpuristuksen.

Ihan tässä tulee kateelliseksi. Jotkut ne saavat sellaisen elämän, joka on täynnä kiitoksen aiheita...
Saarnasta Kiuruveden kirkossa kiitollisuudensunnuntaina 16.9.1990.

KIRKON ÄÄNI - KISSANKELLO (Campanula rotundifolia)

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin - hävettää aloittaa tuolla tavalla tutuilla sanakäänteillä; vielä enemmän siltä tuntuu, kun joutuu jatkamaan melko mitättömästi - kirkonkelloista.

Nyt aihe pysyy samana, kuten kuvasta näkyy. Kissankello tuo kellon mieleen jo muodollaan ja suomalaisella nimellään. Kirkolliseksi sen viesti muuttuu, kun päästään kasvin tieteelliseen nimeen. Nimen alku Campanula on selkeästi muovailtu latinankielestä. Campana tarkoittaa kirkonkelloa ja campanile kellotornia. Koko kellokasvien heimo (Campanulaceae) soittelee siis kirkollisia sävelmiä.

Niin kuin aina kelloissa, kellonkieli on paikallaan täälläkin - emin vartaloksi sitä läpykkää kasvikielellä sanotaan. Sen pinnalta erityisesti kimalaiset hakevat erikoisen paljon siitepölyherkkuaan.

Tieteellisen nimen loppuosa rotundifolia tuntuu ensialkuun ja kuvaankin katsomalla vähän oudolta. Sanahan tarkoittaa pyöreälehtisyyttä. Kuvassa näkyvät varsilehdet poikkeavat kuitenkin aluslehdistä, jotka ovat tuon nimen loppuosan antaneet.

Luulen, että kuvassa olevan kasvin tieteelliseen nimeen kuuluisi vielä loppuun maininta: ssp. groenlandica. Tämä olisi siis kissankellon alalaji nimeltään tunturikissankello. Ainakin kuvauspaikka Saanan rinteillä tuntuisi tukevan määritystä.

KIRKON ÄÄNTÄ

"Kilkon ääni kuuluu! Kilkon ääni kuuluu ihan selvästi!"

2-vuotias pikkupoika oli mummulassa aivan innoissaan. Ääni kuului lauantaiaamuna livenä leikkipuistossa ja pyhäaamuma aamupuuropöytään radiokirkon alkaessa. Siinä muut touhut jäivät. Sitä ääntä oli yhdessä kuunneltava.

Viikko vaihtui ja tuli toinen pikkupoika mummulareissulle, 2-vuotias tämäkin. Kirkkoon mennessä kellonsoiton kajahtaessa tämäkin totesi: "Tuo on kirkon ääni!"

Mummulaan kirkkoreissulta palattuaan hän kertoi niin kuin asia oli: "Oltiin kirkossa serkkua siunaamassa." Ja niin olivat. Esikoulu oli serkkutytölle alkanut, ja jumalanpalveluksessa oltiin mukana koulutielle siunaamassa.

Kirkon ääni oli kuulunut ihan selvästi. Pienikin oli sen ymmärtänyt.
Hartauskirjoituksen alku Kiuruvesi-lehdessä 27.8.2008.

LELLIPENTU - METSÄKURJENPOLVI (Geranium sylvaticum)

Väittävät, että entisaikojen opettajilla oli lemmikkioppilaita, rumemmin sanottuna lellipentuja. Samalle asialle löytyy montakin ilmausta. Joka tapauksessa siis sellaisia, jotka saivat aina vastata, saivat aina itselleen omia erityisoikeuksia ja -tehtäviä ja olivat aina ja kaikessa äänessä. Ja käyttivät valtaansa sumeilematta.

Turha tähän asiaan on oikeastaan opettajia sotkea. Eikä tarvitse myöskään entisaikoihin matkata. Sama kuvio toistuu kaikissa porukoissa, isoilla ja pienillä ihmisillä, nyt ja aina!

Tuossa kuvassa on minun oma lellipentu - harrastelijakuvaajan lellipentu! Ihmettelet varmasti, miksi. Sehän on ihan tavallinen metsäkurjenpolvi! Totta. Ja varmasti yleistäkin yleisempi kasvi joka puolella. Senkin tiedän. Ihmettelen itsekin, millä se minut valloittaa... On niitä kauniimpia ja harvinaisempiakin tarjolla!

Silti sillä on aivan omituinen asema. Tietokoneelta huomaan löytäväni satoja (ei kai sentään tuhatta?!) kuvia samasta kasvista. Kesä kesän perästä se aina valloittaa. En kerta kaikkiaan pysty kameran kanssa menemään sen tummansinipunaisten kukkien ohi. Kumma lumoaja. Yllättää aina. Ikäänkuin en olisi ikinä ennen sellaista nähnyt. Aina ensimmäinen kerta.

Kasvi on yleinen. Siinä on helposti luonnollisena toistuvat värit. Se kasvaa monesti valaistuksellisesti kuvaamiselle otollisella paikalla. Silti en ymmärrä sen itselleen tempaamaa asemaa. Mutta onhan se hienoa aina ja aina uudestaan ihastua uutena yhteen ja samaan! Lopetan, sillä sisäinen pappi näkyy jo aloittelevan vihkipuheen värkkäämistä...

Mutta montakohan ruutua se ensi kesänä valloittaa? Kukapa tietää. Mutta sen tietää monikin, että paras kuva on aina vielä ottamatta. Valmiina ihastumaan!

APUVÄLINEITÄ IHMETTELEMISEEN

Minulla on aina auton takakontissa - työmatkoillakin - maastopuku ja kumikengät. Hansikaslokerosta taas löytyy kasvikirja, lintukirja ja kiikarit. Joka päivä saattaa syntyä löytöjä, saattaa tulla uusia lajeja tunnistetuksi!

Nuo autossa kulkevat apuvälineet synnyttävät ajatuksia. Ne eivät muuta ympärillä olevia asioita. Ne eivät tuo sinne mitään uutta, ei mitään sellaista, mikä ei olisi jo ilmankin olemassa. Mutta niitten avulla on silti mahdollisuus oppiia uutta, mahdollisuus oppia näkemään, ymmärtämään, tunnistamaan ja nimeämään edes joitakin ympärillä olevia luonnon jokapäiväisiä ihmeitä.

Pitäisiköhän elämässä muutenkin ajatella niin, että ei aina ja kaikessa tarvita lisää ja uutta. Jo olemassa olevassa meille riittää ihmettelemistä.
Keuhkovammayhdistyksen vuosijuhlassa srk-talolla 7.4.1991.

EI IHAN VIELÄ

Mutta kummallisen lähellä tuo kuvan aika on jo kuitenkin. Siis se aika, kun ensimmäiset aikuisina talvehtivat päiväperhoset tulevat näkyviin.

Ensimmäisinä tulevat nokkosperhoset, pari päivää myöhemmin sitruunaperhoset, viikkoa myöhemmin suruvaippa ja neitoperhonen ja sitten viimeisenä tuo kuvassa ruokaileva herukkaperhonen. Sekin tulee jo ennen huhtikuun loppua. Ja ensimmäiset ovat varmasti jo maaliskuussa nähtävissä. Kummallisen tarkka tuo annettu aikataulu, katsopa vaikka tulevana keväänä tienvarsien pajukoita, jos vain ehdit.

Aikuisena talvehtiva perhonen... Siitä on siis tullut täysikasvuinen perhonen jo edellisenä kesänä. Sitten se on kestänyt pakkaset ja rännät, tuulet ja tuiskut jossakin varvikossa, puiden onkaloissa tai rakennusten seinustoilla. Ovat kuulema tuon ajan horroksessa, eivät talviunessa. Ja lämmin kevätauringonpaiste saa sen tosi pian liikkeelle.

Monesti nuo ensimmäiset lentäjät eivät ole niitä kesän kauneimpia - siivestä puuttuu palasia ja värit ovat haalistuneita. Mutta kauniita ne ovat. Niissä jos missä näkyy merkkejä eletystä elämästä. Kummallisia selviytymisen ihmeitä ne ovat. Käsittämättömiä...

Itselläni on milteipä jokakeväisenä tapana lukea tähän aikaan vuodesta Olli Marttilan kirja Nokkosperhosen kesä. Suosittelen.

HÄTÄHUUTO

Tämä pienen pojan ajattelemattomuus on meille kerrottu monesti varoittavana esimerkkinä. Paimenessa ollessaan hän kyllästyi yksinäisyyteen, kaipasi vaihtelua ja toisia ihmisiä.

"Apua! Täällä on susia! Auttakaa minua!"

Kyläläiset kuulivat avunhuudot ja lähtivät kiireesti avuksi. Hälytys huomattiin turhaksi, mutta pojasta oli mukava olla huomion keskipisteenä. Hän jatkoi hullua leikkiään kerta toisensa perästä, ja aina oli joku, joka tuli hädissään varmistamaan asiaa.

Mutta lopulta susi tuli. Eikä kukaan kyläläisistä enää ottanut avunhuutoa todesta. Vain paimenpojan lakki löytyi paikalta kertomassa tapahtuneesta.

Monta kertaa, kun rippikoulussa on kerrattu toista käskyä, sen muistaminen on kangerrellut samassa kohdassa. Näin sen on väitetty kuuluvan:
"Älä lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä..."

Tosi lähellähän se on! Vain yhden sanan päässä oikeasta! Ja silti koko käskyn tarkoitus kääntyy päälaelleen! Turhasta huutamisesta se paimenpojan kohtalokin varoitti. Ei turhaan - mutta hädässä on kyllä huudettava!
Saarnassa Kiuruveden kirkossa hellittämättömän uskon sunnuntaina 7.3.1993.

LILLUKAN VARSIA - LILLUKKA (Rubus saxatilis)

Mitättömän vaaleista ja pienistä kukista kehittyy pirteän punaisia väriläiskiä loppukesän metsiin. Lillukat eivät ole myrkyllisiä, jos eivät kovin käyttökelpoisiakaan. Hedelmää sanotaan kerrannaisluumarjaksi ja se siis muodostuu erillisistä osahedelmistä.

Jokainen tuntee sanonnan, ettei pidä sotkeutua lillukanvarsiin. Tällä tarkoitetaan lillukan rönsyjä, jotka saattavat yhdessä kesässä kasvaa jopa 3,5 metriä pituutta. Yhden kasvin kaikkien rönsyjen yhteismitaksi on mitattu yli 40 metriä!

Mutta silti lillukan varsiin ei pitäisi sotkeutua. Eikös se tarkoita sitä, ettei pitäisi takertua epäolennaiseen, vaan aina vaan tulisi pysyä jämäkästi keskeisimmässä ja tärkeimmässä. Mutta kun on niin kovin paljon pientä ja mielenkiintoista...

YÖTYÖLÄINEN

Ystäväni kärsii unettomuudesta. Tai ei hän oikeastaan siitä enää kärsi. Tai jos kärsiikin, niin aika ei hänellä kuitenkaan käy enää pitkäksi.

Kun tuo ystäväni tuntee, että uneton yö on alkamassa, hän alkaa miettiä naapureitaan, ystäviään ja läheisiään:
"Yritän viipyä hetken heidän luonaan rukoillen. Ja jokaisen kohdalla, mietin, mitä hyvää hänestä erityisesti muistan."

Löytämänsä reseptin tuo ystäväni on luvannut vapaasti jokaisen käytettäväksi!
Seuroissa Luupuvedellä 20.3.1992.

JOTKUT JAKSAA

Olin syntymäpäiväseuroissa. Sankarin itsensä kanssa ne oli jo ajoissa sovittu. Alkamisaika sovittiin, mutta vielä hän puhelimessa aivan erikseen kuitenkin muistutti, että on tultava paikalle oikein hyvissä ajoin. Vieraille on nimittäin tarjolla ruoka, se oikein valmistettu perinteinen mykyrokka.

Lapset olivat paikalla. Ja lastenlapset. Ja lastenlastenlapset. Ja rokka oli tarjolla niin kuin oli aiottu. Sen oli 85-vuotias paivänsankari itse samana aamuna valmistanut. Mykyjen valmistus oli alkanut sinä aamuna kello 04.40!

Vieraanvaraisuus on suuri asia. Ja terveys.
Päiväkirjaan merkittyä 6.12.1991.

ITSESTÄÄN SELVÄÄ

Toksovalaiset paluumuuttajat halusivat oman aikuisrippikoulun. Pappi lähti johdattelemaan Raamattu-aiheeseen yksinkertaisella kysymyksellä: "Mihin kahteen osaan Raamattu jakautuu?"

Vastauksena oli pelkkä hiljaisuus. Asia oli kokonaan uusi ja outo. Kirja avattiin ja siihen lähdettiin tutustumaan. Kuunneltiin luomiskertomusta. Sen loputtua kuului jo keskustelua:
"Tämä on minulle tuttu! Siperian käynyt mummomme kertoi monesti meille tämän. Sen lopussa mummu aina sanoi: Muistakaa tämä aina! Mutta älkää ikinä kertoko tästä koulussa!"

Rippikoulun päätyttyä he saivat Raamatun omakseen. Pappi kertoi liikuttavasta näystä. Noilla aikuisilla ihmisillä oli kyyneleet silmissä. He eivät ikinä olleet osanneet edes uneksia siitä, että jonakin päivänä heillä voisi olla ikioma Raamattu!

Meille tämän päivän suomalaisille jotkut asiat taitavat olla liian itsestään selviä ja liian helppoja.
Seuroissa 7.4.1991.

ILO ENSIMMÄISESTÄ

Ne olivat melkoinen riesa. Veljenlapsetkaan eivät suostuneet käydessään lattialle tehtyihin vuoteisiin nukkujiksi. Kauhuissaan ne vain laskivat: "Nyt nähty jo 154 menijää...!"

Riesahan ne ovat minullekin. Eilen kuitenkin niistä ilahduin. Makasin olohuoneen lattialla päivänlehteä lukemassa. Ja siinä se tulla viipotti lehteä pitkin: kevään ensimmäinen muurahainen! Kevät on tulossa!

Raamattukin kertoo näistä pienistä eläjistä:
"Mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu..."

Ja kun on oikein laiska tämäkin menee vielä uusiksi. Muurahainen onkin se, jonka on tultava!
Syntymäpäiväseroissa Muuraismäessä(!) 6.2.1992.

IKÄVÄSTÄ

Hän oli yksin jäänyt. Perheen isä, jolta lapset olivat kaukana - niin kun monelta muultakin näillä seuduilla. Mutta nyt hän oli yksin, niin yksin. Hän oli leski.

Kun lapset taas kerran pääsivät käymään isänsä luona, he olivat ihmeissään. Kotikujan päästä oli kaadettu pihakuusi - se kaikkein suurin ja kaikkein tuuhein ja koko perheelle kaikkein rakkain.

Ihmettelevät lapset kuulivat kuitenkin isältä puun kaatamiselle omat perustelunsa:
"Kaadoin sen pois, jotta näen jo vähän aiemmin, jos joku on tulossa käymään. Ja taas lähtiessä pystyn nyt vieraitani katseellani aina kauemmas saattelemaan..."

Emme aina osaa edes aavistella, kuinka odotettuja kävijöitä me saatamme olla...
Mainitun leski-isän hautajaisseuroissa 1992.

HIIHTÄJÄN RIEMUA

Olin mielipuuhassani - hiihtämässä valaistulla ladulla.

Ensimmäisessä mäessä tuli vastaan potkurilla taiteileva mummo. Seuraavassa mäessä äiti työnteli lastenvaunuja ja pojat laskivat rattikelkoillaan. Seuraavalla suoralla tuli vastaani ratsastava tyttö. Ja viimeisellä aukeamalla onnistuin nipin napin väistämään mutkan takaa vastaan tulleen mopoilijan. Ja mihin väistin? Sukset olivat siteitä myöten koirankakassa! Ehkä et usko, mutta kaikki tuo todella tapahtui eilen yhdellä ja samalla hiihtolenkillä...

Hyväkö on siis hiihtäjän hiihdellä? Ei tosiaan ole! Läksin perin juurin kyllästyneenä - suoraan sanottuna päreeni polttaneena - kotiin.

Mutta onko se hiihtäminen nyt noin tärkeää? Ei tosiaan ole! Kerroinpahan vain esimerkin. Siis esimerkin mistä? Vaikka siitä, että melkeinpä mitä tahansa voi käyttää myös väärin. Ja myös esimerkin siitä, että sitä saattaa ihminen ajattelemattomuuksissann panna pilalle tärkempiäkin juttuja kuin vain toisten rakkaita latuja!
Aamunavauksessa lukiolla 3.2.2000.