PUOLITTAIN, SILMILLÄ HÄMÄRILLÄ...

Tämä "lokikirja" on tavallaan JÄTEASTIA. Vanhat puheet eivät hyllyillä lojuvina lappuina ainakaan avaudu enää kenellekään muulle. Polttaakaan en niitä raski. Poimin siis palasia tänne jätetynnyriin.

Samalla tavalla tämä on tavallaan KOMPOSTI. Tallennan tänne joitakin keräämiäni kasveja kuvina ja pieninä juttuina happanemaan.

Kasveja olen keräillyt vähän jokapuolella. Puheita olen pitänyt lähinnä virkapaikassani Kiuruveden seurakunnassa. Myöskin puheen pitopaikan ja ajankohdan merkitsen esille, sopivaisuuden puitteissa.

Tervetuloa siis KAATOPAIKALLE, jätteiden keskelle, makujen maailmaan. "Loki" kertoo, mistä on menty...

tiistai 17. helmikuuta 2009

ITKEVÄN VIERELLÄ

"Ei enää yhtää virttä! Lupaathan pappi, että ei lauleta enää yhtään virttä?"

En minä voinut luvata. En, vaikka tuo 4-vuotias poika asiaa jo kolmatta kertaa pyysi. Yritin kysellä, miksi ei voi veisata? Eikö olisi hyvä yhdessä laulaa ukkia muistellen? Ja olihan nuo virret tuonne pojan ukin hautajaisiin valinnut pojan oma setä, yksi hänelle kaikkein tärkeimmistä ihmisistä.

Kyselyni sai lopulta selvän vastauksen:
"Ei veisata! Ei veisata, koska setä alkaa itkemään. Näithän sinäkin sen jo kirkossa: aina kun veisataan, setä itkee. Eihän veisata?"

Siinä se on! On raskasta nähdä läheinen ihminen surullisena. On vaikeaa löytää oikea tapa sen kohtaamiseen. Se on sitä pienelle lapselle. Ja se on sitä jokaiselle aikuiselle.
Seuroissa Seuratuvalla 20.9.1998.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto