PUHETTA PUUTTEESEEN

Puhutko sinä joskus rahasta? Tai kenties päättäjistä, niiden suuresta vallasta ja niiden vähemmän suuresta viisaudesta? Innostutko sinäkin välillä rehvastelemaan, puhumaan paljon värikkäämmin kuin mihin tapahtuneet tosiasiat antaisivat aihetta? Niin meille monesti käy.

Niissä puheissa kateus vie kalatkin vedestä - tai ainakin muuttaa ulottumattomissa olevat houkutukset happamiksi, muka arvottomiksi. Mutta yhtä totta on näistä puheistamme myös se tylyn suora töksäytys: siitä puhe, mistä puute!

Onko kirkossakin sitten puhe siitä, mistä on puute? Toivottavasti asia on juuri näin. Moraalin opastajia on maailma täynnä. Ihmisen parasta tarkoittavia lakeja ja ohjeita osataan tehdä kaikissa kulttuureissa. Oikeaa hyvään pyrkimistä löytyy kaikkialta. Puute on vain yhdestä. On puute armosta. Ja anteeksisaamisesta. Niistä on puhuttava. Niitä on kirkon kaikessa toiminnassaan pidettävä esillä. Eikä niitä löydetä mistään muualta.

Puhetta puutteessa oleville. Sitä siis on kirkon julistus. Unohtumattoman kauniisti tuo on kerrottu vanhimmassa meitä suomalaisia varten painetussa kirjassa Missale Aboense:
"Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule, köyhäin apu, lahjain antaja, sielun kirkkaus, paras lohduttaja. Töissä sinä olet lepo, helteessä virvoitus, murheessa lohdutus."

Tuolta tulijalta pyydetään vielä tehtäviensä täyttämistä: "Pese..., kastele..., paranna..., pehmitä..., lämmitä... ja etsi..." Ja viimeisimmäksi lopuksi tuo helluntairukouksen tekijä vielä pyytää: anna uskon vahvistusta.

Juuri siitä on puhe, mistä on huutavin puute. Onneksi näin on.
Hartauskirjoituksesta helluntain seutuun Kiuruvesi-lehdessä 30.5.2007.