PUOLITTAIN, SILMILLÄ HÄMÄRILLÄ...

Tämä "lokikirja" on tavallaan JÄTEASTIA. Vanhat puheet eivät hyllyillä lojuvina lappuina ainakaan avaudu enää kenellekään muulle. Polttaakaan en niitä raski. Poimin siis palasia tänne jätetynnyriin.

Samalla tavalla tämä on tavallaan KOMPOSTI. Tallennan tänne joitakin keräämiäni kasveja kuvina ja pieninä juttuina happanemaan.

Kasveja olen keräillyt vähän jokapuolella. Puheita olen pitänyt lähinnä virkapaikassani Kiuruveden seurakunnassa. Myöskin puheen pitopaikan ja ajankohdan merkitsen esille, sopivaisuuden puitteissa.

Tervetuloa siis KAATOPAIKALLE, jätteiden keskelle, makujen maailmaan. "Loki" kertoo, mistä on menty...

perjantai 27. helmikuuta 2009

TOSI SYVÄLTÄ

Vanha äiti halvaantui. Avuntarvetta oli nyt entistä enemmän. Hankalimmalta tuntui, kun puhekykykin hävisi useiksi kuukausiksi.

Sinä aamuna oli käyty yhdessä pesulla. Tyttären auttamana äiti sai palata reissulta takaisin vuoteeseensa. Vuoteen pohjalta kuului puhtaisiin lakanoihin peitellyn ensimmäinen sana. Se oli täynnä tyytyväisyyttä: "Kiitos!"

Seuraavana päivänä ruokailussa mummon käsi tarttui tarjottimen reunaan. Ei siitä osannut irti heittää, ja kohta oli tarjotin mustikkakeittoineen huoneen lattialla ja matolla. Nyt mummo löysi toisen sanansa. Yhtä syvältä se tuli kuin se ensimmäinenkin: "Anteeksi!"

Näillä sanoilla hän pärjäsi useita päiviä. Ne olivat elämän perussanoja. Ne olivat hänessä kaikkein syvimmälle juurtuneina. Mitkä olisivat omat sanamme, ne meihin kaikkein tiukimmin kiinni tarttuneet, ne, jotka säilyisivät tallella kaiken muun hävitessä?

Eiköhän se näistä löytyisi: "Anna! Tuo! Minulle!..."
Syntymäpäiväseuroissa 6.12.1991.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto