TOSI SYVÄLTÄ

Vanha äiti halvaantui. Avuntarvetta oli nyt entistä enemmän. Hankalimmalta tuntui, kun puhekykykin hävisi useiksi kuukausiksi.

Sinä aamuna oli käyty yhdessä pesulla. Tyttären auttamana äiti sai palata reissulta takaisin vuoteeseensa. Vuoteen pohjalta kuului puhtaisiin lakanoihin peitellyn ensimmäinen sana. Se oli täynnä tyytyväisyyttä: "Kiitos!"

Seuraavana päivänä ruokailussa mummon käsi tarttui tarjottimen reunaan. Ei siitä osannut irti heittää, ja kohta oli tarjotin mustikkakeittoineen huoneen lattialla ja matolla. Nyt mummo löysi toisen sanansa. Yhtä syvältä se tuli kuin se ensimmäinenkin: "Anteeksi!"

Näillä sanoilla hän pärjäsi useita päiviä. Ne olivat elämän perussanoja. Ne olivat hänessä kaikkein syvimmälle juurtuneina. Mitkä olisivat omat sanamme, ne meihin kaikkein tiukimmin kiinni tarttuneet, ne, jotka säilyisivät tallella kaiken muun hävitessä?

Eiköhän se näistä löytyisi: "Anna! Tuo! Minulle!..."
Syntymäpäiväseuroissa 6.12.1991.