ONNISTUMISEN ILO

2-vuotias pikkupoika oli mummulassa. Päivä kului mielipuuhassa, tutussa mummulan viereisessä leikkipuistossa. Mutta sinä päivänä omat leikit eivät kiinnostaneet. Kaikki huomio kiinnittyi puiston nurkkauksessa oleviin tyttöihin ja niitten tekemisiin. Vähä vähältä poika hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs. Ja katseli koko ajan lumoutuneena noita toisia, taitureita. Katseli ja pian jo hartiat hytkähtelivät ja polvet notkahtelivat samassa tahdissa toisten kanssa.

Kohta poika ei enää malttanut, vaan pyysi: "Minun vuolo! Nyt minun vuolo!" Ja tytöt ymmärsivät - voi miten viisaita pikkutyttöjä! Narunhyppääjät siirtyivät itse sivummalle, pyöritysvuorossa olevat jatkoivat pyörittämistään. Areena oli vapaa! Ja poika alkoi hyppiä. Haltioissaan. Rytmikkäästi. Mutta turvallisesti omalla paikallaan - monen metrin päässä narusta!

Voi sitä onnen ilmettä pojan kasvoilla! Se oli onnea siitä, että sai olla mukana siinä, mitä toisetkin tekivät, sai olla joukossa mukana. Sai onnistua - ainakin omasta mielestään. Ei siihen kauan mene, kun nuo lapsen silmät vaihtuvat aivan toisenlaisia asioita näkeviksi aikuisen silmiksi. Sellaisiksi silmiksi, jotka näkevät tarkkaan, että ei se onnistunut, ei sinne päinkään! Kuvittelet vain osaavasi! Ja kohta ihminen on jo niin arka, että ei uskalla edes yrittää, kun tietää, ettei siinä kuitenkaan onnistu.

Mutta voi sitä pienen pojan onnea! Onnistumisen ilo, yhteyden tunne ja osallistumisen onni jäivät pojan mieleen - ja ne tarttuivat toisiinkin paikalla olijoihin. Niin kävi, vaikka kaikki menikin aikuisen silmin pieleen! Voisiko aikuinenkin joskus iloita jostakin tuollaisesta? Saisiko joskus tuntea osaamisen iloa, vaikka ei olisikaan alansa mestari? Ja osaisinko olla tyrmäämättä, jos joku toinen tuntee tuollaista iloa? Pitäisikö asioita osata joskus katsoa ihan toisin silmin.
Lehtihartauden alku Kiuruvesi-lehdessä 24.9.2008.