PIKKUJAKKARA

Olin siunaamassa 85-vuotiasta äitiä - ihmistä, jolle ei annettu onnea oman lapsen saamisesta. Mutta äiti hän oli! Orpokodin pieni poika sai heiltä kaipaamansa kodin, paikan, jossa häntä rakastettiin.

Puoliso teki tuolle pojalle pikkujakkaran, sellaisen juuri 3-vuotiaalle sopivan. Hellan viereen kannettuna siltä ylsi näkemään äidin tekemisiä ja siitä pääsi mukaan lihapullan pyöritykseen!

Tuo poika osasi kouluun mennessä itse valmistaa lihapullat! Monikohan osaa? Ja ennen kaikkea: rakennetaankohan tänä päivänä tarpeeksi niitä pikkujakkaroita? Niitä tarvitaan...
Kertomuksen äidin muistoseurojen ajatuksia 1998.

PIENI LAUSE

Oltiin lähdössä kotimatkalle Ylihärmän herättäjäjuhlilta 1982. Isäni hyvästeli majoituspaikkamme isäntäväkeä: "Ensi vuonna tavataan sitten Oulussa - jos Jumala suo!"

Muistan, miten tuo lause ärsytti minua, parikymppistä poikaa. Isällä ei ollut tapana puhua tuolla tavalla. Jotenkin se tuntui hurskastelulta tai ainakin tyhjänpäiväiseltä jossittelulta...

Vuotta myöhemmin istuin Oulun herättäjäjuhlilla. Yksin. Muistelin neljä kuukautta aiemmin haudattua isääni. Muistelin mennyttä talvea, joka oli tuonut mukanaan syövän ja kaiken siihen kuuluvan taistelun ja luopumisen. Arvaat, että muistin yksinäisellä penkilläni ne vuosi sitten kuulemani sanat. Toisella tavalla niihin nyt suhtautui. Tavataan, tullaan ja mennään, ollaan ja eletään - jos Jumala suo...

Päiväkirjasta 1983.

HYVÄ HOMMA

Koolla oli iso joukko vanhempia seurakunnan viranhaltijoita. Ja toinen joukko niitä, jotka olivat opiskelijoina yhden kesän olleet opettelemassa työtä seurakunnassa. Oli tarkoitus keskustella noiden nuorten kokemuksista ja ajatuksista seurakuntatyössä - kukaties rohkaista lopullisessa uravalinnassa!

Siinä kävi kuitenkin niin kuin monesti käy. Nuoret olivat hiljaa ja pitkään virassa olleet vanhat olivat äänessä. Eikä äänensävykään ollut kaikkein innostavin. Monenlaista epäkohtaa ja väsymystä siinä purettiin nuorten aloittelijoiden silmille.

Lopulta tilanteen huomasi eräs vanhemmista viranhaltijoita ja korjasi keskustelun omaan tyyliinsä oikeille uomilleen: "Elekee työ nuoret kuunnelko näitä purkauksia! Kyllä se papinvirka on ihan lokohomma ja lohtu on lähellä!"

Hankasalmen kirkkoherran Pertti Revon sanoja lainasin seuroisa Lapinsalossa 6.9.1987.

OLIPA KERRAN AURINKOINEN PÄIVÄ - LUMME (Nymphaea alba)

Suomen kasvikunnan suurimmat kukat kuuluvat lumpeelle, tarkemmin sanottuna isolumpeelle - ne saattavat olla halkaisijaltaan jopa 20 senttiä! Pohjanlumpeen siitepölyhiukkaset ovat puolestaan suurimmat.

Koeta muistella jotakin viileää, pilvistä tai sateista päivää järvenrannalla. Vaikeaa sellaisia muistoja on kerrata, mutta yritä. Mene vielä askel kauemmas eli yritä muistella lumpeen kukkaa pilvisenä päivänä järven rannalla. Oikeassa olet. Meni liian vaikeaksi. Ei olematonta voi muistaa! Lumpeen kukat ovat auki vain lämpiminä ja aurinkoisina päivinä, silloinkin vain reilut 7 tuntia vuorokaudessa!

Lumpeen kukat kertovat alkeellisesta, kehittymättömästä kukan rakenteesta. Reunoilla on vihreät verholehdet, sitten valkeat terälehdet ja keskustassa keltaiset heteet. Mutta kaikkien niiden väliltä löytyy vielä välimuotoja. Kukkimisen jälkeen kukkaperä vetäytyy löysälle kierteelle ja vetää hedelmän pinnan alle - siemenet kypsyvät eläimiltä rauhassa upoksissa. Hiilihydraattipitoiset lumpeen juurakot ovat piisamin herkkua.

Aapon (ja Kiven) sanoja väännellen voisi todeta, että pilvinen päivä on kuin talo ilman aitan polulla astelevata emäntää - tai niinkuin järvi vailla lumpeenkukkia...

RUMA KUVA

Oltiin kastejuhlassa tässä kirkossa. Vanhemmat, kummit, sukulaiset ja ystävät seisoivat kastemaljan vierellä. 3-vuotias pikkupoika liikuskeli omissa oloissaan alttarikaiteen luona kuoriosassa. Yhtäkkiä alkaa kuulua hätääntynyt pojan itku. Itku jatkuu vielä isän sylissäkin. Se peittää kaiken muun alleen. On yhdessä jäätävä odottamaan itkun tyyntymistä.

Ensimmäiset kyselyt itkun syystä jäävät vastausta vaille. Hetken kuluttua selitys kuitenkin kuuluu. Poika osoittaa sormella alttaritaulua, katsoo varovasti isän olan yli ja sanoo nyyhkytyksensä lomassa kuuluvasti: "Tuo on niin ruma kuva!"

Siinä sitä ollaan - hämillään ja häpeissään. Muuten hiljaisen kirkon holveissa ja jokaisen paikalla olijan korvissa kaikuvat vain pojan sanat alttaritaulusta ja sen ristiinnaulitusta: "Tuo on niin ruma kuva!"

Joku meistä aikuisista yrittää korjata tilannetta. Hiljaisena supatuksena kuuluvat meidän viisaitten aikuisten selitykset: "Eihän tuo ole ruma! Sehän on nätti kuva. Jeesus on siinä ristillä!"

Tyynnyttely-yritys saa itkun uudelleen yltymään. Entistä kovempina kuuluvat taas pojan huudot kirkon holveissa: "Ettekö te tajua! Tuo on ruma! Tuosta vuotaa verta! Ettekö te tajua!"

Emme me tosiaan tajua...

Saarnassa Kiuruveden kirkossa pitkänäperjantaina 9.4.1993.

PÄRJÄTÄÄNKÖ OMILLAAN

Virsikirjan uudistuessa pääsiäistropari tuli kirkkomme virreksi. Jotkut ovat paheksuneet sen valintaa. Sitä on pidetty outona, jotenkin vieraana ja muilta lainattuna. Sellaista ei pitäisi ottaa - pitäisi pärjätä omillaan!

Virsikirjamme kertoo, että tuon virren sanat ovat syntyneet 700 vuotta ennen ortodokseja ja roomalaiskatolisia - ja 1200 vuotta ennen ensimmäistä luterilaista...

Kyllä meidänkin pitäisi muistaa juuremme. Pitäisi muistaa, että omillamme emme tosiaan voi näissä asioissa pärjätä! Kaikki, mitä meillä on, on sittenkin saatua ja perittyä. Niin on koko pääsiäissanoma ja niin on sen troparikin: "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!"

Seuroissa Seuratuvalla 14.4.1991.

VAATIMATON LUMOOJA - VANAMO (Linnaea borealis)

Vanamo ei ole sattumalta eri maiden biologisten seurojen nimikkokasvi. Linné nimitti sitä kukkien kuninkaaksi ja valitsi sen myös omaan aatelisvaakunaansa. Tieteelliseen nimeen hän ei kuitenkaan itse omaa nimeään laittanut - sen ehti tehdä lääkäriystävä, joka tunsi hänen mieltymyksensä.

Muutamat piirteet tuntuvat yllättäviltä. Ensiksikin vanamo kuuluu kuusamakasveihin, tosin joskus varhaisessa vaiheessa se luokiteltiin jopa kellokasviksi. Toiseksi se on varreltaan suikertava ainavihreä varpu. Tieteellisen nimen loppuosa borealis kertoo puolestaan sen olevan levinneisyydeltään pohjoinen, lähinnä taigan havumetsien kasvi - keskieurooppalaisille se on uusi tuttavuus.

Karpalomainen maata pitkin suikertava pyöreälehtinen varsi on tuskin antanut kasville sen kuninkaalista arvoa. Katsojat ovat enemmänkin lumoutuneita sen vaaleanpunaisista pystyn kukkavarren perässä kaksittain nuokkuvista kellomaisista kukista. Eikä sovi unohtaa tekijää, joka on saanut sen vierellä runosuonet sykkimään uusia elämän lauluja - tuoksut vanamon...

REIPPAANA VIELÄ TIMANTTIHÄISSÄKIN

Olin reilu vuosi sitten 60-vuotishääseuroissa. En muista enää paikkaa, en kuultuja puheita, en tapahtumia seuraillasta. Vain yhden asian muistan siitä hetkestä. Katselin koko illan kahta haurasta ja harmaata käsi kädessä istujaa.

Ja uudelleen ja uudelleen luin illan aikana heidän takanaan näkyvää heidän kotinsa huonentaulua. Teksti oli lyhyt, varsinainen Päivän sana. Nämä sanat siellä olivat seinälle kehystettyinä: "Rakkaus ei väsy!"

Päiväkirjasta syksyllä 1987.

UNOHTAMISESTA

Olin lähdössä ensimmäistä kertaa seurakunnan edustajana tervehtimään syntymäpäiväänsä viettävää seurakuntamme jäsentä. Tiesinhän minä vastavihittynä pappina, mitä piti tehdä... Huolella valmistauduin. Lahjakirjaa valitsin seurakuntatalon hyllystä oikein ajan kanssa. Ja omistuskirjoituksen kirjoitin pitkällä kaavalla. Autoon mennessä pistin kirjan ovea avatessani auton katolle. Sinne se jäi! Jäi lahjakirja antamatta.

Raamattukin on täynnä unohtamista. Ihminen unohtaa Jumalansa. Ja ihminen unohtaa paikkansa Jumalan luomassa maailmassa. Ja se kirja on täynnä myös niitä hätäisiä ihmisiä, jotka luulevat, että ovat tulleet jätetyiksi, unohdetuiksi.

Ja kuitenkin raamattumme perusviesti on tämä: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää! Ja vaikka unohtaisikin, niin minä en sinua unohda!" (Jes.49)
Kertomuksessa mainitun syntymäpäiväsankarin luona 5 vuotta myöhemmin 25.3.1990.

KESÄYÖN TAIKAA - VALKOLEHDOKKI (Platanthera bifolia)

Pyöräretkellä juhannuskesän yössä tulvahtaa joskus nenään tienvarren metsiköstä hieno tuoksu - toisten mielestä se on vaniljainen ja toisten mielestä hyasinttimainen. Jos ei muita kiireitä ole, kannattaa pysähtyä. Kohdalta löytyy suurella todennäköisyydellä valkolehdokin kasvupaikka.

Aromaattisten estereiden tuoksu on tarkoitettu yöllä liikkuville kiitäjille ja kehrääjille, pitkäkannuksisen valkolehdokin ainoille potentiaalisille pölyttäjille.

Kesäyössä kokemus on jotenkin taianomainen. Kukka suorastaan hohtaa valoa, tuoksu huumaa ja itse kukkakin on aika erikoisen näköinen. Sitä onkin sanottu enkelinkukaksi - ei vaadi paljoa mielikuvitusta nähdä tuo hahmo kuvastakin.

Ja koska valkolehdokki valvoo - on siis avoinna ja tuoksuvana - juuri yöllä, se on kirkkotaiteessa joskus yhdistetty hiljaisen viikon Getsemanen tapahtumiin, siihen yölliseen, yksinäiseen rukoushetkeen. Eivät kaikki muut nukkuneet, oli sittenkin yksi - enkeli - vierellä valvomassa.

Kukka tosiaan hohtaa valoa. Selitys löytyy sen kukkalehtien solujen välisestä ilmatilasta, josta valo taittuu poikkeavalla tavalla. Tuoksu ja väri ja muoto ovat olleet joskus ennenkin ihmisten mielissä taianomainen yhdistelmä. Kämmekäthän saavat kasvuvoimansa juurimukuloista. Ylivuoteisilla mukuloilla päästään talven yli ja uudet mukulat valmistuvat seuraavaa vuotta varten. Jos perheen isä syö näitä uusia tiiviitä juurimukuloita, niin seuraava perheeseen syntyvä lapsi on poika...

PYHÄN PITÄMISESTÄ

Tuttavaperhe aloitti talon rakentamista. Kuulin, miten toinen tuttava, itsekin rakennusprojektin läpikäynyt, antoi heille ohjeensa: "Kaikesta huolimatta, muistakaa pitää pyhä pyhänä!"

Minkähänlaista se on? Onko se sitä, mitä lapsuuden kodissa. Joululahjaksi saatu auton pienoismalli koottiin vasta, kun arki oli tullut. Tavallisenakin pyhäpäivänä oltiin paremmissa vaatteissa. Sakseja ei pyhänä käytetty. Kitisevät pyöränketjut oli lupa rasvata vasta arkena, vaikka olisi kuinka mieli tehnyt... Oliko touhussa mitään järkeä?

Kyllä se tuntui joskus lapsen piinaamiselta! Ja silti siinä oli viisautta. Paitsi kirkkoon menemisellä ja radiokirkon kuuntelemisella noillakin ulkonaisilla muodoilla kerrottiin: ei tämä ole päivä päivien joukossa. Tämä on pyhä, erilainen päivä.

Kaiken uhallakin on välillä pysähdyttävä. Vaikka väkisin. Vieteri on vedettävä, muuten ei jaksa. Ihmistä vartenhan se sapatti on! Muuten käy niin kuin laulussa, jonka radiosta kuulin: "Kun aamu alkaa aa:lla ja illan päättää aa, on turha enää kysyä, mistä kiikastaa!" Jos kaikki on yhtä ja samaa aamusta iltaan ja päivästä päivään, ei hyvä seuraa.

Ihan hätkähdytti tuo Juicen laulu. Sekin neuvoo meitä pitämään pyhän pyhänä!
Seuroissa seurakuntatalolla 4.10. 1987.

PUHEOHJE

"Kun puhut, puhu niin kuin puhutaan heikolle ihmiselle!"

Tuollaisen ohjeen ne lähiomaiset antoivat ennen muistoseuroja. Eivät mitään selitelleet. Eikä tarvinnut. Kirjoitin annetun ohjeen muistilapulle. Tuo lappu pyörii vieläkin jatkuvasti työpöydälläni.

Puhu niin kuin puhutaan heikolle ihmiselle... Se on kyllä kelpaava ohje jokaiseen juhlaan ja jokaiselle ihmiselle - papillekin jokaiseen lähtöön. Ei vain taida aina hyvätkään ohjeet pysyä mielessä...

Päiväkirjasta 1980-luvun lopulta.

ONNENKANTAMOINEN - MIEHENKÄMMEKKÄ (Orchis mascula)

Se, joka kameran kanssa yrittää kasvilajibongausta, oppii pian, kuinka toivotonta se on. Viisikään hyvää ja onnistunutta kuvaa ei välttämättä riitä tunnistamiseen. Pitäisi olla sellaiset lääkäreiden kerroskuvavehkeet, joilla pääsisi jälkikäteen kääntelemään näkyviin uusia kuvakulmia!

Välillä pitää nähdä jotakin heteistä ja emeistä, siis sieltä "kukkapuolelta". Välillä taas ratkaisevaa onkin se, mitä löytää kukan alapuolelta - ovatko verholehdet terävä- vai tylppäkärkiset ja miten on niiden karvaisuuden laita. Joskus pitää pystyä sanomaan lehden muoto, välillä taas lehtiruoti on olennainen. Ja jos ne olet kuvannut, seuraava kysymys koskeekin jo lehtien korvakkeita ja varren uurteita.

Joskus taas ratkaiseva tunnistustekijä löytyy lehden päältä lehtisuonista. Ja seuraavalla kerralla ratkaisevaa on lehden alapinnan untuvaisen karvoituksen olemassaolo. Jännää on tietysti se, kun ajan kanssa luulee jostakin kasvista tajuavansa, mikä kohta on talletettava. Ja aika monesti erehtyy...

Joidenkin lajien kohdalla todetaan: tämän suvun lajimäärittely saattaa olla ammattilaisellekin vaativaa. Ne kyllä oppii pian jättämään rauhaan! Kämmekät ovat aika kiemuraisia. Niistä pitäisi tietää terälehtien huulenmuodot ja kannuksen asennot, lehtien muodot ja täplät sekä juuren liuskaisuudet tai pallomaisuudet. Ja sitten sanotaan, että välillä tavataan näiden lajien välisiä vaikeasti tunnistettavia risteymiä... Parasta on antaa niiden olla rauhassa ja ihan vain nauttia niistä.

Nauttia päätin Ahvenanmaallakin. Ihan vain ohimennen kuvan näppäsin ilman suurempia tunnistushaaveita. Nyt olen kuitenkin siinä vahvassa luulossa, että onnistuin kuvaamaan miehenkämmekän. Sanovat sitä Ahvenanmaallakin harvinaiseksi ja rauhoitetuksi.

OTTAISINKO TODESTA

Maija P:n kuvassa oli sillä kertaa muurahainen. Ja muurahaisen viereen oli kirjoitettu sen päivän miete: "Olipa kerran muurahainen, joka otti todesta syntymäpäiväpuheet. Ja niinpä se kohta uskoi yksin tehneensä koko maailman!"

Tuo vaara on monesti lähellä. Mutta voisihan se olla toisinkin. Kuvassa voisi muurahaisen sijasta olla oikea syntymäpäiväsankari. Ja tämän vierellä vaikkapa tällainen ajatus: "Olipa kerran päivänsankari, joka otti todesta syntymäpäivänsä puheet ja virret. Ja niinpä se kohta uskoi, että joku on yksin tehnyt koko maailman, ihmisen ja minutkin - ja pitää meistä vielä huolen!"
Syntymäpäivähetkessä Kiuruveden kaupungintalon salissa 22.9.1993.

OSOITTELEMISESTA

Ennen oli heränneitä ja suruttomia. Oli uskovia ja oli maailmanmielisiä. Ihmisiä jaettiin aina kahteen. Osoiteltiin.

On muistettava, että me emme ole jakamassa. Eikä vielä jaeta. Mutta osoitella kyllä pitäisi. Tänäänkin. Vaikka näin:

"Ota pyhä ristinmerkki. Anna sen olla merkki ja todistus siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut elämään elämäsi kristittynä, Vapahtajan yhteydessä."

Tuota meidän pitäisi osoitella. Tänäänkin. Itsessä ja muissa.
Seuroissa Pihlajamäellä 7.10.1988.

YLÖS VAI ALAS

Kansanedustaja istui eduskuntatalon suuressa salissa vastavalittuna edustajana. Hän katseli ympärillään olevia hienoja ja sivistyneitä edustajatovereitaan ja ihmetteli: "Kyllä minä sen ymmärrän, että nuo toiset on tänne valittu, mutta miten minut...?"

Hän tunsi itsensä, tietonsa ja taitonsa ja ihmetteli kohdalleen tullutta valintaa. Pari kuukautta myöhemmin, tuntitolkulla toisten edustajien puheita kuunneltuaan sama mies istui samassa paikassa. Hän ihmetteli edelleen. Ajatukset olivat kuitenkin kovasti muuttuneet: "Kyllä minä sen ymmärrän, että minut on tänne valittu, mutta miten nuo toiset...?"

Arvioita me ihmiset teemme jatkuvasti. Hyvin harvoin ne ovat oikeita. Jumalan luomistyön näkökulmasta toista ihmistä ei tarvitse katsoa ylös eikä alas.
Seuroissa Rapakkojoellea 13.1.1991.

PALAVA PENSAS - RENTUKKA (Caltha palustris)

Olipa kyseessä sitten mökin talvehtimistarkastus tai kevään ensimmäinen virvelöintireissu rannalle, tuo näky aina pysäyttää. Rantaheinikot ovat vasta talvesta selvinneitä, vielä ruskean kulon peitossa. Mutta rentukka kukkii!

Muutenkin se on poikkeuksellisen näyttävä: kiiltävät, tummanvihreät lehdet ja leimuavan keltaiset, jopa 5 cm leveät kukat erottuisivat muualtakin, kuloheinikosta ne aivan hyppäävät silmille! Ei paljoa liiottele, jos sille antaa raamatullisen lisänimen: rantojen palava pensas.

Rentukkaa on sanottu rantojen esikoksi. Aikaisen kukinnan tekee mahdolliseksi se, että kukkanuput ovat valmistuneet jo edellisenä syksynä ja kasvu lähtee vilkkaasti liikkeelle juurakon vararavinnon turvin.

Jotkut arvelevat, että rentukka olisi saanut tieteellisen nimensä latinan sanasta calathos, joka tarkoittaa kukkakoria. Siltä se rannoilla näyttää. Kukinta on kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Näyttävyydestään huolimatta rentukka ei myöskään maljakossa pitkään kukoista.

Kansan suussa rentukka on kulkenut lahnankukan nimellä. Vanhan kansan viisautta voi vain ihailla - niin tarkasti he ovat kalojen liikkeet ja kudut ja kukkien kukkimisajat tienneet. Lukeneet luontoa kuin parastakin kirjaa. Aikansa ammattitaitoa parhaimmillaan!

TARKKA MÄÄRITELMÄ

Aamen-sana rukouksen lopussa kertoo luottamuksesta. Sehän on tuttua ja kautta aikojen meille monilla eri sanoilla ja selityksillä opetettu. Koulukinkereillä sain uuden ja selvemmän määritelmän tuolle hepreankieliselle sanalle.

Näin oppilas kertoi aamen-sanasta: "Ensin rukouksessa saa kertoa, mitä ite toivotaan tai tarvitaan. Mutta sen jälkeen sanotaan ´amen´. Ja se tarkottaa, että myö sanotaan kuitennii lopulta Jumalalle: ´Tie niinku ite haluat!´"

Koulukinkereiltä Lahnajoen koululla 1988.

SINÄ

Äitini teititteli aina omaa isäänsä. Samoin tekivät setä ja tädit. Niin teimme myös me lastenlapset. Mielellämme ja aina. Se oli kaunis ja puhutteleva tapa. Kaukana etäisyydestä, teennäisyydestä tai vieraudesta. Siitä vain kuuli joka kerta kauniin kunnioituksen. Ei se tähän aikaan sovi, se oli omaa aikaansa. Silti jään miettimään, että tuollaisessa puhuttelussa saattaa joku vähemmän tarpeellinen kiukuttelukin jäädä sanomatta...

Itse muistan sinutelleeni ukkiani kahdessa tilanteessa. Sairasvuoteella ehtoollista nauttivalle vanhukselle, teititeltävälle omalle ukillekin sanotaan: "Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu, kätkeköön sinun ruumiisi ja sielusi iankaikkiseen elämään."

Ja sitten oli se toinen kerta. Se kun arkun kannelle hiekkaristiä sirotellessa oli sanottava: "Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun on jälleen tultava. Jeesus Kristus, Herramme ja Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä." Kun samanaikaisesti toisella vuodella oleva ukin pojanpojanpoika silitteli toisesta päästä arkun kantta, tuntui jotenkin kotoisalta...

Kummallista miten joskus jossakin tilanteessa jokin yksittäinen sana saa aivan oman korostuksensa. Saa vaikka sen merkitystä ei osaa toisille sanoilla kuvailla.
Päiväkirjan ajatuksien mukaan syksyltä 1986.

SAATETTAVAT SAATTAJINA

Ukkini kuolinvuoteen vierellä minulle kävi niin kuin vuosia aiemmin isäni kuolinvuoteen vierellä. Osat vaihtuivat.

Saattaja sai polvistua. Lähtijän käsi painautui hauraana päätäni vasten. Ja minä sain kuulla sen, mitä kaipasin. Lähtijän suusta kuuluivat hiljaisina tutut sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua..."

Näin se on ennenkin ollut. Poislähteneet ovat siunanneet saattajiaan, siunanneet jatkamaan matkaa.
Seuroissa Seuratuvalla 20.2.1997.

HOPEAHAPSET - VILLAPÄÄLUIKKA (Trichoporum alpinum)

Harmaata ei saa näkyä! Aika monelle naisihmiselle se on jotenkin arka asia. Itse taas ajattelen, että sopiva harmaus ohimoissa tuo mukanaan tyylikkyyttä, miehelle. Siis positiivinen selitys asialle, johon en pysty vaikuttamaan...

Monelle miehelle taas tuntuu olevan kova paikka kuulla huomautuksia harvenevasta päälaesta. Aikansa se vie ennen kuin tottuu iän mukanaan tuomiin muutoksiin - niinkin pieniin kuin tukkaan, sen määrään ja väriin liittyviin.

Monet vuodet olin Lapinreissuilla aina kulkenut tuon "villapuskan" ohi kiinnittämättä siihen huomiota. Sarakasveihin kuuluvaksi Villapääluikaksi se osoittautui. Kovin yleinen ja silti meinaa jäädä huomaamatta!

Villapääluikka on vienyt muillakin ajatukset pääasioihin, siis tukkaan. Onkohan väri aito; harmaata kyllä näkyy; taitaa olla sävytetty vai peräti värihuuhdeltu. Hyvin näkyy tukka kuitenkin päässä luikalla pysyvän. Kasvin tieteellisen nimen sukua osoittava Trichoporum tarkoittaa suomennettuna "hiuksia kantava"! Kukan kehälehdet ovat muuttuneet karvamaisiksi ja pitenevät kukinnan jälkeen harvaksi villatupsuksi.

Kansankielessä kasvi tunnetaan myös lumiaisena. Jospa en olisikaan jatkossa harmaatukkainen enkä hopeahapsinen - pistetään passiin tukkatuntomerkiksi: harveneva lumiainen!

SANOMISEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDESTÄ

Joulukertomuksessa tuntuu olevan omat vuorosanansa kaikilla. Ne on enkeleillä, paimenilla ja jopa Joosefillakin. Vain Maria jätetään sanattomaksi: "Mutta Maria kätki kaikki tästä lapsesta sanotut sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä." (Luuk. 2)

Tajuaisinpa tämän! Ei aina tarvita minun sanoja. Toisilla voi olla paljon parempia!
Aattohartaudessa Lapinsalon kirkossa 24.12.1991.

RUKOUSHETKIEN ANTIA

Luther oli aikansa lapsi. Niinpä hänellä oli hartauselämässäänkin selkeät ja perinteiset muodot, niin kuin muillakin aikansa ihmisillä. Päivän rukoushetkissään hän luki säännööllisesti kerran viikossa läpi koko Psalmienkirjan, kaikki sen 150 psalmia. Näin siis viikosta toiseen, läpi vuoden - kaiken muun lukemisen lisäksi, tietysti! Voi vain arvata, että jotakin siitä lukijaansa tarttuu!

Voi minua! Minulla on vain muutamia mielijakeita. Niihin minä takerrun ja niitä minä väsymiseen asti puheissani pyöritän! Onneksi on edes kirkkovuosi ja siihen annetut teemat ja tekstit jokaiselle viikolle...

Seuroissa Niemiskylässä 15.11.1991.

ENSI VIIKOLLA RAUTAKANKI

Suurperheeltä oli vuosisadan alkupuolella leipä loppumassa. Nuoren tytön oli lähdettävä etsimään muualta, kodin ulkopuolelta leipäänsä ja elantoansa. Paikka löytyikin kauppa-apulaisen hommista. Vieraan töihin lähtiessä äiti opasti nuorta lähtijää:

"Muista tämä! Jos tänä päivänä otat omin luvin nuppineulan, huomenna sinä tuot jo rautanaulan!"
Ensi viikolla oltaisiin siis jo aika pitkällä... Kodeissa kasvatettiin ennen ehdottomaan rehellisyyteen.

Isosedän vaimon muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

LIPUNKANTAJA - LEHTOMAITIKKA (Melampyrum nemorosum)

Kenen lippua kannat, sen lauluja laulat. Vähän sinne päin vanha sanonta opetti... Lehtomaitikkaa kasvaa Suomessa eniten Ahvenanmaalla. Ruotsinkielinen nimi sille on "Svenska flaggan" - siis Ruotsin lippu. Ja ruotsiahan siellä enimmäkseen lauletaan...

Jos pitäisi antaa kerta vilkaisun jälkeen todistajanlausunto kukasta, pieleen menisi. Lehtomaitikka on muiden yleisten maitikoidemme tapaan tyypillinen keltakukkainen naamakukkaisten kasvi. Sinivioletti väri kukinnon yhteydessä ei kuulu itse kukkaan. Runsaslajisessa niitty-ympäristössä kasvi tarvitsee toispuoleiseen kukintoterttuunsa lisähoukuttimen pölyttäjien saamiseksi. Niinpä kasvin ylimmät lehdet, liuskahampaiset tukilehdet, ovat väriltään muuttuneita. Voimakas vastavärisyys näkyy myös saksalaisessa kasvin nimessä "Tag und Nacht", yö ja päivä.

Suomessa lehtomaitikka on levinneisyytensä pohjoisrajoilla. Ahvenanmaalle se on levinnyt Itämeren saarten kautta. Savonlinnan seudulla on puolestaan Kannaksen kautta tänne asti ulottunut kasvualue. Vaikkapa kesäisen Viron läpi ajaessaan ei sinikeltaisia tienreunustoja voi olla huomaamatta. Kasvi on yksivuotinen, muurahaislevitteinen ja puoliloinen. Siis samat piirteet kuin meillä yleisemmillä lehto- ja metsämaitikalla - mainituista piirteistä enemmän niiden yhteydessä.

SOPIVASTI SANOTTU

Hän oli arka, liiankin arka ihminen. Istui hiljaa, kun muut puhuivat. Istui hiljaa, vaikka olisi ollut monesti painavampaa sanottavaa kuin toisilla. Välillä hän saattoi innostuksissaan kertoa jutunkin, mutta jo kotimatkalla hän ystäviltään kyseli: "Sano nyt varmasti, puhuinko sopimattomasti? Enhän minä vain loukannut muita? Sano, ettei taas tarvitse yötä valvoa!"

Ei ole kovin yllättävää, että tuon kodin Raamatussa oli erityisesti merkitty juuri tämä kohta: "Missä on paljon sanoja, siinä on tyhmä äänessä!"

Ei meidän tarvitse arkuutta ihailla. Muta sanojen punnitsemista on syytä opetella.
Iso-sedän puolison muistoseuroissa kesäkuussa 1988.

SOPIMUS SYNTYY

"Ja nyt minä kyllä sären tämän kupin!"

Tuohon huutoon hätkähtivät lapset kodin pihamaalla. Ja hätkähti isäkin - huutaja oli nimittäin perheen äiti! Kohta olivat isä ja lapset ihmettelemässä ja toppuuttelemassa. He olivat kauhuissaan. Mikä sillä tyynellä, rauhallisella ja järkevällä äidillä oikein on?

Ja sitten se äiti teki niin kuin oli hetkeä aiemmin uhannut - mäjäytti kupin sirpaleiksi päin keittiön seinää. Tuli ihan hiljaista!

Äiti haki harjan ja rikkalapion. Hyräily vain kuului, kun hän lakaisi sirut muitten ihmetellessä järkyttyneinä. Roskapussilla käytyään äiti palasi paikalle ja totesi täysin rauhallisesti: "Voitaisiinko sopia, että jatkossakin tässä talossa se, joka sotkee, se sama myös siivoaa jäljet?"

Muut ihmettelivät vieläkin, mitä oikein oli tapahtunut. Äiti kävi ihmettelijöille vielä ovelta kertomassa: "Se kuppi oli muuten jo ennestään rikki!"

Näin te kerroitte minulle äidistänne. Ei ole niin näppärästi monessa kodissa siivoussopimusta tehty! Äitien on joskus otettava kaikki keinot käyttöön...

Kertomuksen äidin muistoseuroissa talvella 1997-1998.

TOISELLA TAVALLA

Elämän merkillisten ja selittämättömien vaiheiden keskellä on joskus tapana Raamatun sanoilla muistuttaa, että Jumalan tiet ja Jumalan ajatukset ovat ihmisteitä ja ihmisajatuksia korkeammalla. (Jes. 55) Näin on lupa uskoa. Salatun Jumalan salatut mutta hyvät tarkoitukset ja tahto tapahtuvat, vaikka ihmissilmin näyttäisi aivan muulta.

Raamatun kohta, joka tuosta ihmisen ja Jumalan erilaisuudesta puhuu, tarkoittaa kuitenkin muutakin. Ihminen on taipuvainen asettamaan - itselle ja toisille - ehtoja ja vaatimuksia. Uhkailut ja pelottelemiset kuuluvat ihmisen vaikuttamiskeinoihin. Jumala on toisenlainen.

Ukillani oli tapana sanoa, että Jumala houkuttelee hyvyydellään (Jer. 31:3 ajatus). Juuri siinä on ihmisen ja Jumalan erilaisuuden ydin. Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä. Ne eivät ole vaatimusten, pakottamisen eivätkä uhkailun teitä. Jo siellä erilaisista teistä puhuttaessa tämä sama oli sanottu: "Tulkaa Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukaa Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55)

Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 28.2.2007.

MIKÄ OLIKAAN TYTÖN NIMI - KANERVA (Calluna vulgaris)

Saksalaiset lauloivat Erikasta, suomalaisten mielestä kankahalla kasvoi puolestaan Kaarina... Kasvikirjan mukaan nimi on taas kanerva. Heimo on kuitenkin Ericaceae, kanervakasvit.

Kanervan kukassa on jotakin outoa. En kylläkään tajunnut mitä, vaikka kuinka tiirasin. Selitys outoudelle on siinä, että kukassa on värilliset, vaaleanpunaiset verholehdet, jotka itse asiassa kätkevät kokonaan sisäänsä varsinaisen teriön.

Myös teriön rakenne on omituinen. 8 hedettä ovat syvällä kukan sisällä, kun taas emin vartalo näkyy pitkällä kukan ulkopuolella. Isotkin hunajankerääjät liikkuvat ahkerasti kukassa - kanerva on loppukesän tärkeimpiä hunajakasveja - mutta niistä ei juurikaan ole pölyttäjiksi. Pölytyksen tekee pieni ripsiäinen (Taeniothrips ericae), joka elää miltei koko elämänsä kanervan kukassa. Naaras munii sinne munansa ja toukat kuoriutuvat ja kasvavat kukassa. Vasta parinetsintään naaras lähtee kukasta lentoon - ja tällöin se käyttää luottia lentoonlähtöalustanaan! Toimiva symbioosi - toinen saa kodin ja toinen pölyttäjän!

Minut ainakin yllätti tieto, että kanerva on varsin heikko sietämään kuivuutta ja pakkasta. Valokasvina se tykkää auringosta - jopa suoranaisesta kuumuudesta. Kulopalon antama lämpökäsittely lisää maaperässä olevan siemenpankin itävyyttä huomattavasti. Taas kerran kasviin liittyvät numerotiedot ovat uskomattomia: Yhdellä neliömetrillä kanerva tuottaa 4 miljardia siitepölyhiukkasta! Siemeniä samalta alueelta saattaa kertyä jopa 250 000!

Kanerva jos kuka on eurooppalainen. Se on levinnyt melko tarkasti koko maanosaan - ja vain sinne. Uuden Seelannin ja Kanadan esiintymät ovat täältä lähteneiden ihmisten kuljettamia. Kasvikirjojen legenda, Jalaksen Suuri kasvikirja, ei suotta kerro kanervan kohdalla: "Tämä on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen kasvi..."

TAPOJENSA ORJA

Intialaisessa yhteisössä erään opettajan kissalla oli tapana häiritä levottomalla käytöksellään yhteistä rukousta. Rauhan säilyttämiseksi kissa oli sidottava kiinni. Lopulta opettaja kuoli. Kissa kuitenkin haettiin senkin jälkeen aina paikalle ja sidottiin totuttuun tapaan kiinni rukousten ajaksi.

Lopulta kissakin kuoli. Mutta yhteisössä osattiin selvitä uudesta ja oudosta tilanteesta. Niinpä hankittiin uusi kissa, jotta se voitiin vuorostaan sitoa asiallisesti kiinni rukousten ajaksi...

Moni museo kadehtisi tuollaista toimintaa. Mitään ei joudu hukkaan. Kaikki kerätään talteen, tosin tietämättä miksi ja mihin tarkoitukseen. Näitä museioita ja tätä omituisten tapojen vankina olemista ei tarvitse mennä Intiaan asti katsomaan. Varuillaan saa olla. Kirkossakin.
Saarnassa Kiuruveden kirkossa 24.1.1999.

SESONKITAVARAA

Ostin kirjakaupasta joulun alla kynttilänjalan, sellaisen, jossa on kaksi enkeliä. Kotiin tultuani tarkistin vielä kassakuitin. Enkeleitten kohdalla oli kuitissa selitteenä vain sana: "Sesonkitavarat"!

Onkohan joulukin meille sesonkitavaraa? Monesti sanotaan, että maailman helpoin homma on ruveta papiksi - kunpahan käy kerran viikossa pyhäaamuna pöntössä puhumassa! Sesonkijoulussa Jumala ja Jeeesus-lapsi päästetään vielä helpommalla - kunpahan käy kerran vuodessa Beetlehemissä syntymässä!

Saarnassa Kiuruveden kirkossa 26.12.1996.

INSINÖÖRITAIDON IHME - KEVÄTESIKKO (Primula veris)

Paljon ei tarvitse mielikuvitustaan kiusata päästäkseen esikoiden nimen juurille. Ensimmäinen eli esikoinen on niminikkarilla ollut mielessään. Näin myös tieteellisessä nimessä: primula on muokattu latinan primus-sanasta.

Kevään ensimmäinen kevätesikko ei kirjaimellisesti kuitenkaan ole. Sen edellä ovat jo sini- ja valkovuokot kukkineet, nyt on keltaisen vuoro. Luetellut kukkalajit ja viereinen kuva antavat selvät viitteet siitä, missä kasvia esiintyy - milteipä ainoastaan Ahvenanmaalla. Siellä se onkin nimetty maakuntakukaksi.

Kevätesikon kukat ovat erilaisvartaloisia. Käsittääkseni päällepäin aivan samanlaisia. Mutta aukaistaanpa konetta hieman... Toisissa kukissa on pitkät heteet ja emin luotti teriön pohjalla, toisissa kukissa näiden paikat taas ovat toisinpäin - mesiäinen säilyy samassa paikassa. Kaiken lisäksi pitkien ja lyhyiden heteiden siitepölyn rakenne on erilainen, samoin emin luotin pintarakenne erilaisissa emimalleissa. Hienojakoinen pitkien heteiden siitepöly kiinnittyy paljon helpommin korkealla olevan pitkävartaloisen emin sileään luottiin; lyhyissä heteissä siitepöly on karkearakeisempaa, samoin sille tarkoitettu lyhytvartaloisen emin luotti on karkeampi.

Näin kasvi varmistaa perimän säilymisen mahdollisimman rikkaana. Tapahtuu siis ristipölytys eri kukkien välillä. Tämän varmistamiseksi ovat kevätesikon suunnitteluinsinöörit värkänneet monimutkaisen ja hienon systeemin... Kyllä ne jaksaa...

Läheltä katsottuna kukan verhiö on erikoisen näköinen, väljä ja kellomainen. Kukintoa sanotaan nuokkuvaksi toispuoleiseksi sarjakukinnoksi. Teriöt ovat suppilomaisia ja 5-liuskaisia.

LAINASSA

Sain vaimolta nuhteita. Ja aiheesta. Kirjahyllyä siivotessa sieltä löytyi kolme ystäviltä lainattua palauttamatonta kirjaa. Tuomio oli tyly: "Oot kummallinen lainaaja! Otat lainaan ja unohdat omaksi!"

Sain Etiopiasta Hosainan kuurojenkoululta kirjeen uudelta kummipojaltani. 14-vuotias kolmasluokkalainen esittäytyi. Hän kertoi kirjeessään, miten heillä Etiopiassa nimet tarkoittavat aina jotakin. Näin hän kirjoitti: "Minun nimeni on Getahun. Se tarkoittaa: Jumala antaa. Eikö olekin hienoa!"

Jumala antaa. Antaa etiopialaisille. Ja antaa meille. Useimmiten juuri meille. Pitäisi muistaa olla jakajanakin. Taidan kyllä tosiaan olla kummallinen lainaaja! Miten paljon onkaan asioita, jotka saan lainaksi, mutta unohdan omaksi...
Seurakuntaviikon seuroissa seurakuntatalolla 27.10.2005.

SAALISTA JAETAAN

Kylän pojat olivat päässeet metsälle. Jonossa he kulkivat kapeaa polkua rantaa kohti, kymmenkunta poikaa. Ja etummaisella oli sen pihapiirin ainut pyssy! Rantaan tullessa venepoukamasta ponnahtaa sorsa siivilleen. Ase pamahtaa...

Poikalauma säntää rantaan. Ja kohta oli pudotettu sorsa perimmäisenä kulkeneen, kaikkein pienimmän pojan käsissä. Rannassa istuva naapurin mies sai tässä vaiheessa kuulla pienen pojan ylpeyttä täynnä olevat sanat: "Tämä oli helppo nakki meille!"

Tuo oli tosi tarina metsästyksestä vuosikymmenten takaa. Samalla se saattaa olla opetus jostakin suuremmastakin. Se poika siellä jonon hännillä ei nähnyt koko tapausta, ei mitään siitä! Se pienin ei tehnyt yhtään mitään! Ei se olisi edes osannut tehdä mitään!

Mutta silti se jonon viimeinen ja joukon pienimmäinen sai kuulua porukkaan. Se sai olla mukana saaliinjaossa. Onkohan seuroissa joskus samanlaista? Tullaan jonon hännillä, istutaan penkissä omissa ajatuksissa. Joskus on jotakin saalistakin jaettavana...
Koululuokan seuroissa Seuratuvalla 2.5.2005.

NYT IHMETTELEN TÄSSÄ - LUHTAVUOHENNOKKA (Scutellaria galericulata)

Otsikkona olivat tällä kertaa iltavirren (VK 560) sanat. Omassa mökkirannassakin oli jo ilta ja hämärä, kun tuon luhtavuohennokan kuvasin. Se pääsi kuitenkin otsikkoon aivan muusta syystä.

Kukan verhiön yläpinnalla näkyy pieni, ontto ja kilpimäinen pullistuma. Siitä "vuohennokasta" kasvi on nimensäkin saanut. Myös tieteeellisen nimen galericulata viittaa tähän nahkalakkiin (=galerum). Mutta kasvikirjojen maininta tästä lisäkkeestä pysäyttää: "Tämän kasvinosan tarkoitusta ei tiedetä eikä sen merkitystä kasville tunneta." Aika epätavallinen asiantuntijoiden tunnustus paperille painettuna! Selitystä ei löydy. Saa jäädä ihailemaan ja ihmettelemään.

Luhtavuohennokka on Etelä- ja Keski-Suomen rantojen pensaikkoreunuksen tavallisimpia kasveja. Luhta-sana viittaa juuri tyypilliseen kasvupaikkaan, ajoittain tulvaveden alle jäävään alueeseen. Monista muista huulikukkaisista poiketen luhtavuohennokka on miltei tuoksuton.

En täysin ymmärrä. En pysty täydellisesti selittämään. En tiedä tämän tarkoitusta. Näihin tosiasioihin törmää välillä muuallakin kuin mökkirannassa ja kasvitieteessä.

LOPETTAMISEN TAITO

Luin elämäkertaa. Keski-ikäinen mies havahtui keskussairaalassa. Hän huomasi olevansa johtojen ja letkujen varassa. Kaikesta kuulemastaan ja näkemästään hän horteensa keskellä tajusi, että hänen tilanteensa oli hankalasti ennustettavissa. Mitä tahansa saattoi olla odotettavissa.

Noista vuorokausista jäi hänen päiväkirjaansa kolme lyhyttä lausetta. Ensin kaksi kysyvää: "Jos tietäisin kuolevani huomenna? Mikä olisi saldo elämänkirjassa?"

Sitten hän antoi yhden vastausehdotuksen. Hyvin lyhyen ja selittelemättömän: "Tyhjä, puhdas nolla tuntuisi hyvältä!" Sen enemmän hän ei enää asiaan palannut. Ei mitään lisäselvittelyjä. Ei edes pienintä viittausta, mitä tuo ehdotettu saldotilanne piti sisällään. Mitä tarkoittivat "tyhjä" tai "puhdas" tai "nolla"? Miksi juuri ne tuntuisivat hyvältä?

Olin melkeinpä kiukuissani, kun mitään ei selitetty! Olin kohta huomaamattani itse mielessäni sanoittanut kukaties jo kolmannen mahdollisen selitystavan sille tyhjälle puhtaalle nollalle ja sen hyvyydelle. Vasta sitten aloin kiukultani tajuta... Kun lopettaa ajoissa, kun jättää selittämättä, kuulijassa saattaa tapahtua jotakin...

Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 17.8.2008 (lukupöydällä oli ollut Jukka Pakkasen kirja "Muistaakseni?")

JUHLATUNNUS

Vuonna 2010 meillä Kiuruvedellä on isot juhlat, jo kuudetta kertaa. Noille herättäjäjuhlille mietitään parhaillaan tunnuslausetta.

Parhaillaan ovat menossa vielä paljon suuremmat juhlat Pekingissä. Olympiakisoissa on aina sama tunnus, samat tutut latinankieliset sanat: "Citius, altius, fortius!" - siis nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Tunnusta ei sovi moittia. Siinä on myös paljon hyvää ja ihan tervettäkin pyrkimystä.

Tuon pysyvän olympiateeman jos kääntäisi ylösalaisin, siinä olisi ainesta vaikka herättäjäjuhlia varten. Miltä kuulostaisi: "Hitaammin, entistä alemmas, ihan vain hiljaa!" Keksintö ei ole kyllä ollenkaan uusi. Tuttu juhlien tunnus, nuoliristi, on käsittääkseni joskus puettu tällaiseen sanalliseen muotoon:

"Keskelle elämää,
kohti keskusta,
ristiä,
Kristusta!"
Herättäjänseuroissa Lapinsalon kyläkirkossa 17.8.2008.

MONIEN RETKIEN KUKKA - KYLÄNEIDONKIELI (Echium Vulgare)

Mielivirteni - yksi monista - kertoo monista vaikeista retkistä (VK 622). Kyläneidonkieli taas kertoo minulle monista sellaisista retkistä, jotka eivät ole olleet ollenkaan vaikeita. Tajuan tuijotelleeni neidonkielen kukkia ainakin Kreetan saarella ja Teneriffalla. Echium-suku onkin juuri Välimeren ja Kanariansaarten seuduilta kotoisin - siellä tavataan yli 50 suvun kasvia.

Nämä neidot kuvasin Keski-Virossa Raplan seudulla. Siellä kasvi on kalkkiperäisen maaperän ansiosta todella yleinen. Lähes metrin korkeuteen ylettyvät kukkavarret ovat komeita. Kukat ovat ensin punertavia ja muuttuvat sitten sinisemmiksi. Kukasta ulos työntyvät eripituiset heteet ovat yksi kasvin erikoistuntomerkeistä, samoin varren tummat pisteet. Harvalla kasvilajilla teriön ulkopinta on yhtä karvainen.

Kyläneidonkieltä tapaa myös Suomesta, yleensä rannikoilta ja satamien tai rautateiden läheltä. Tulotie Suomeen on ollut aika mutkainen ja pitkä. Sitä on kulkeutunut meille laivojen painolasteissa, rautatieliikenteen mukana, heinänsiemenen joukossa ja tuontiviljan seassa. Sitä löytyy myös Porkkalasta. Siellä se on muisto venäläismiehityksen ajasta. Voi vain todeta: "Monet kuljen mä vaikeat retket..."

KUKA OPETTAA

Koulukinkereillä puhuttiin rukouksesta. Esitin lapsille tämän kysymyksen: "Jos ei isä eikä äiti, ei kummit, ei ukki eikä mummo opeta rukoilemaan, niin miten pieni lapsi voi oppia rukoilemaan?"

Omaan viisaaseen kysymykseeni odotin tietenkin vastattavan, ettei lapsi mitenkään opi, jos ei kerran kukaan opeta. Siinä sitä mentäisiin ihan hiljaisiksi järkyttävän totuuden kanssa! Vastausvuoron saanut ekaluokkalainen tiesi kuitenkin paremman ja oikeamman vastauksen: "Kyllä koulussa opitaan!"

Se on sanomattoman hieno asia! Mutta eihän siihen vain luoteta välillä liikaakin? Sen varjolla on helppo jättää oma tehtävänsä hoitamatta!
Seuroissa Hautakylässä 30.11.1994.

LAPSEN SILMILLÄ

Mummulassa oli myllätty. Mummu ja vaari olivat suruissaan täydellisesti myllätystä pihamaasta. Salaojituksen tekeminen "anturan alle" oli vaatinut veronsa. Rekka-autot olivat painelleet jälkensä pihalle; sora-, kivi- ja hiekkakuormat nököttivät eri puolilla pihaa; pihapuut oli kaadettu; rakennustarvikkeet, putket, huovat ja styroksit rötköttivät kaikkialla; 2 kaivuria ja 3 traktoria kärryineen ja lavoineen antoivat oman tunnelmansa pihalla pyöriessä. Mutta tehtävä se oli. Ja hyvin ammattilaiset sen tekivätkin - vaikka särkynyt pihamaa niin ankealta tuntuikin. Niin se nähtiin aikuisen silmin.

Mutta lapsilla on tässäkin aivan erilaiset silmät. Niillä voi nähdä aivan toisin. Mummulareissulle tulleet lapset kiljahtelivat jo pihalla heti autosta noustessaan: "Mummulla ja vaarilla on nyt aivan ihana piha! Nyt teillä on seikkailuvuoria, ihania kuoppia, salaperäisiä puunrunkoja, kivikasoja ja savea joka paikassa! Nyt meijän ei tarte lähteä leikkipuistoon ollenkaan, kun kaikki mukava on näin lähellä..."

Saisipa välillä lapsen silmät. Edes hetkeksi.

Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 24.9.2008.

PÄIN PUNAISIA - KETONEILIKKA (Dianthus deltoides)

Kukkimatonta ketoneilikkaa ei helposti erota - se on niin hento ja sen nauhamaiset kapeat lehdet hukkuvat muuhun kasvillisuuteen. Kukkivaa ketoneilikkaa taas ei voi olla huomaamatta! Sen kukan sanotaan olevan kasvistossamme kaikkein punaisin.

Mutta eivät sitä kaikki näe. Pölyttäjiksi valikoituvat lähinnä vain päiväperhoset, sillä muut hyönteiset eivät näe punaista väriä. Seuraavan kerran liikennevaloissa, kun punaisia päin ajavat ärsyttävät, voisi niitä haukkua vaikka hyönteisiksi - tietysti vain hiljaisesti mielessään.

Terälehtien tyvellä on pienet tummat kuviot - kuvassa niitä ei kylläkään näy. Niistä kasvi on saanut nimensä loppuosan deltoides, kuviot ovat siis sanamukaisesti kolmiomaisia. Verhiön tyveltä erottaa kuitenkin toisen kasvin erikoisominaisuuden: verhiön tyvellä on suomumainen ulkoverhiö.

Ihmisen mielikuvitus on rajaton, sen kertovat kansan tälle kasville antamat nimitoisinnot: kissankihlakukka, Marian kengännauha, kirnunmäntäkukka, ruumiinkukka... Hyvistä nimistä huolimatta ketoneilikka vähenee kuivien ketojen hävitessä.

SISAREN HÄISSÄ

Olin täyttänyt 15 vuotta, kun olin mukana sisareni häissä. Muistan sen tunteen kirkon etupenkissä, kun urut alkoivat soida ja tunnistin alkamassa olevan virren. Minua nimittäin hävetti!

Virsihän oli selvääkin selvemmin lastenvirsi. Pitäisi pikkuisen paremmin sentään virsiä osata ja kirjaansa selata, ettei tarvitsisi joka tilannetta sillä yhdellä ainoalla osatulla virrella hoidella. Jotakin sellaista minä ajattelin - ja siis häpesin.

Nyt on minullakin jo pian 40 vuotta elämää elettynä. Se virsi ei tunnukaan enää hävettävältä. Pikemminkin sopivalta. Ehkäpä parhaalta mahdolliselta:

"Oi, Jeesus, ota syliisi
nyt meidät pienet turviisi.
Päällemme laske kätesi
ja anna siunauksesi." (VK 496)

Kummallista, miten maailma muuttuu. Ja virret. Ja minä - ja minun ajatukseni!
Seuroissa Niemiskylässä 1999.

SATO KYPSYY

Nuoret papit olivat kyselleet Iisalmen kirkkoherralta Theodor Brofeldtilta, oliko tämä nähnyt työstänsä hengellisiä hedelmiä. Savolainen saarnamies oli murteellaan vastannut:

"Oun minä nähny! Minä tässä muutamana talavena kävelin muantiellä niin takkoo tulj hevonen iliman aesakelloo ja olin lähellä jiähä sen jalakoihin. Minä siinä karjasin, että mikä tomppeli se kellota ajjaa!? Niin se ajaja sano, että rovasti männä pyhänä soarnas, että kuulkee työ iisalamelaeset, ei sinne taevaasen kello aesassa ajeta! Niin minä jätin sen kellon poes aesasta."

Nuoret papit olivat jatkaneet: "Entäpä muita kokemuksia työnne hengellisistä hedelmistä?" Vanha rovasti oli kovasti miettinyt. Ja sitten vastannut: "Ee oo muita kokemuksia!"
Vanhustenkerhon retkellä toukokuussa 1985 pysähdyttiin Iisalmessa Juhani Ahon museolla. Aho oli Brofeldtin poika.

SANAHIRVIÖ

Meillä oli kotona piparkakkutalontekotalkoot. Hirmuinen sana! Ja kyllähän se koko illan vievä urakkakin juuri siihen aikaan vuodesta on melkeinpä yhtä hirvittävä kuin tuo koukeroinen sanakin!

Vaimo ilmoitti jo hyvissä ajoin suunnitteluvaiheessa, ettei hän sitten todellakaan aio osallistua kyseiseen urakkaan. Ja tiskipöydän ja kattilat ja rakennusalustat hän kuulemma toivoo löytävänsä puhtaina, siisteinä ja paikoilleen laitettuina. Vaatimusta muistaakseni pidettiin varsin oikeutettuna. Ja sen vetäytymisenkin jotenkin ymmärrän...

Mutta talo tehtiin - tietysti savupiipulla ja irrallisilla ikkunaluukuilla! Ja pihakuuset - kolmiulotteisina. Ja kaarisilta - kaiteilla. Ja pisteaita pihan ympärille. Ja tikapuut. Ja sukset ja sauvat tikkaiden vierelle seinää vasten. Ja jänis kuusten juurelle. Ja lapset pihamaalle. Ja vielä loppusilauksena kohtuullisuudessa pysyvä ja tyylikäs koristelu...

Aikuisenakin on mukava joskus leikkiä. Tehdä isolla vaivannäöllä aivan turhia asioita. Yhdessä on mukava olla. Sitä voi joskus vanhana muistella!

Tihilän koululla joulumyyjäisten alussa 11.12.1998.

SAANKO MATKALIPPUNNE - VALKOMESIKKÄ (Melilotus alba)

Kun kasvi on parhaimmillaan jopa 2 metriä korkea, sillä on apilamaiset kolmilehdykkäiset lehdet ja sen lehtihangoissa on pitkiä valkoisten kukkien terttuja, olet luultavasti valkomesikän vierellä. Ja siltä jos miltä voi matkalippuja kysellä...

Alunperin se on kotoisin Länsi-Aasiasta Turkin seudulta, mutta levisi jo keskiajalla Keski-Eurooppaan. Suomeen se levisi 1600-luvulla purjelaivojen aikakaudella painolastimaiden mukana. Suomesta vietiin paljon tilaa vievää puutavaraa, takaisin tuli paljon kevyempää kauppatavaraa. Laivan vakauttamiseksi tarvittiin ruumaan Suomeen tullessa tonnikaupalla maata, lähtösatamasta. Puulastin tieltä se taas purettiin Suomen satamiin. Näiden maiden mukana valkomesikkä kotiutui tuontisatamiimme. Tuontisatamat olivat jo 1800-luvulla kuuluisia uusien kasvilajien bongauspaikkoja!

Lippua kysyttäessä valkomesikkä saattaa kuitenkin vilauttaa myös junalippua. Venäjältä tuodun rukiinsiemenen, rehujen sekä heinänsiemenen mukana se levisi uudestaan 1800-luvulla ensin rataverkkoja pitkin ja sitten lastauspaikoille ja myllyille. Itse tapasin valkomesikän Kuopiossa sopivasti ratapenkan ja sataman lastauslaiturin väliseltä alueelta! Kummalla lienee tullut?

Tällaisia painolasti- ja rautatietulokkaita ovat Suomen luonnossa hernekasveista esim. mesikät ja mailaset - muista heimoista tunnettuja tulijoita ovat mm. pihasaunio ja soikkoratamo.

EI KETÄÄN SELLAISTA

Rippikoululaiset olivat saaneet taas tehtävän kirjoittaa vastauksensa annettuihin kysymyksiin. Yhdessä niistä kysyttiin: Miltä tuntuisi, jos tietäisit, että joku rukoilee sinun puolestasi? Muistan aina tämän nimettömän vastauksen:

"Jos tietäisin, että joku rukoilee minun puolestani, se antaisi minulle hyvin turvallisen olon. Se kertoisi, että joku välittää minusta hyvin syvästi. Mutta ei minulla ole ketään sellaista..."

Onko meillä rohkeutta? Eihän syvin välittäminen jää lähimmillekin salaisuudeksi ja arvailujen varaan?

Päiväkirjasta rippikoulun jälkeen 1988.

ON TÄMÄ NIIN SURKEAA

Sairaalassa oli pitkäaikaispotilaana karjalan murretta puhuva valoisa mummo. Hän oli ortodoksi, mutta se ei meitä kyllä haitannut - yhtään enemmän kuin minun luterilaisuuskaan! Sairaalahartauden jälkeen osastoa kierrettäessä jätin tuon mummun huoneen aina viimeiseksi. Sinne oli raskaankin päivän lopussa mukava pysähtyä istumaan ja kuuntelemaan. Ja virkistymään!

Evakkoon lähteminen oli jäänyt tuolle suurperheen äidille lähtemättömästi mieleen. Yksin oli joukot saatava kiireesti liikkeelle, kaikki miehet kun olivat sodassa. Ja oma koti oli jätettävä vieraille rajan taakse. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä itse pystyi vaivatta mukanaan kantamaan. Tulevasta kotipaikasta ei ollut lähdettäessä mitään tietoa. Näin lähti äiti lapsinensa: "Mie laitoin pihalla lähteissä lapset polvilleen. Siihe mie koitin ne siunata. Ku ei miull´ollu niille mittään muuta annettavvaa..."

Ei ollut silloin alkanut evakkomatka sen jälkeenkään helppo ja vaivaton. Kaikkiaan yli 10 kertaa oli kotia vielä lähdön jälkeen lapsineen muutettava. Ja silti tuo mummo jaksoi aina tavatessamme ihmetellä: "Kyll´ miulle on annettu sitt´ hyvä elämä! Luoja on meitä aina kulettanu nii, ettei meill´ oo ikinä ollu ku vain hyvvii naapurei!"

Jopa naapuritkin siis aina vain hyviä, kerta kerran perästä, meni minne meni! Tasan ei käy onnen lahjat! Kyllä sitä toisille tuota hyvyyttä riittää aivan kukkurakaupalla. Meikäläisellä on vain aina niin surkeaa...

Päiväkirjasta sairaalakierron jälkeen 1991.

MIELIPIDEVAIKUTTAJA

Perhe oli lähdössä kesäaamuna jumalanpalvelukseen. Kirkollisista ilmoituksista huomattiin, että kirkossa on myöskin konfirmaatio tuon päiväjumalanpalveluksen yhteydessä. Vanhempi väki alkoi jahkailla lähtemisen kanssa. Siinä kun on se konfirmaatio. Ja ehtoollisen vietto. Ja se kestää tosi kauan...

Perheen vanhin lapsi puuttui tässä vaiheessa keskusteluun. 13-vuotiaan painokkuudella hän kertoi näkymyksensä: "Onhan se kyllä pitkä. Mutta on se toisaalta sanasta sanaan täyttä asiaa, jos vain miettii, mitä siinä sanotaan!"

Siihen loppui jahkailu. Se perhe lähti sinä päivänä jumalanpalvelukseen.

Iisalmen rovastikunnan kasvatusasiain toimikunnan kokouksen alkuhartaudessa 16.9.1993.

KOTINURKKIEN KASVI - PEURANKELLO (Campanula glomerata)

Kellokasvien suvusta löytyy myös tällaisia kasveja. Peurankello on rehevämpi, vankempi- ja jäykempivartinen kuin harakoille, kissoille ja kurjille nimetyt sukulaisensa. Mutta kellokasvien piirteet siitäkin löytyvät. Yksi niistä on, että varresta löytyy maitiaisnestettä. Yhdislehtinen kielekkeinen teriö kertoo suvun paljon selvemmin.

Peurankellon kukat ovat mykerömäisissä ryhmissä lehtihangoissa ja ennen kaikkea varren latvassa. Siitä se on tieteellisen nimensä saanutkin: glomerata tarkoittaa kasautumista. Sen kukat ovat 2-3 cm pitkiä ja tummansinisiä. Mikäli ne olisivat lyhyempiä ja vaaleansinisiä, olisi kyseessä harvinaisempi hirvenkello. Lajien verhiöt ja karvoitus ovat myös erilaiset.

Peurankellon kukat ovat melkoisia laboratorioita. Niin kuin kellokasveilla yleensäkin, myös sen kukilla on piirre, jota sanotaan itsemartoisuudeksi. Hedelmöittävän siitepölyn on siis tultava toisesta kukasta eli on tapahduttava ristipölytys. Touhua tunnistamisessa varmaan riittää...

Leviämisalueeltaan peurankelloa sanotaan itäiseksi ja mantereiseksi lajiksi. Niinpä sen pääesiintymät ovat Järvi-Suomen itäosissa, ihan täällä kotinurkilla.

TÄHTITARHOJEN TAKANAKO

Harvinaisen monessa suomalaisessa kodissa on näinä viikkoina uskallettu tarttua Raamattuun, on uskallettu tuoda se omaan kotiin ja on rohjettu antaa se ystäväperheelle lahjaksi. Uudenkin käännöksen lukijat etsivät vastauksia kysymyksiinsä siitä, millainen Jumala on. Aluksi siihen vastataan niillä yleisillä totuuksilla: Jumala on rakkaus; Hän on kaikkivaltias, täydellinen, iankaikkinen, kuolematon, armollinen...

Joulu kuitenkin kertoo meille, miten tämä Jumala sitoutuu maailmaan, miten tämä Jumala tulee aina arkisimman elämäntodellisuuden keskelle. Jumala suostuu järkyttävän arkisiin asioihin. Koko kristillinen usko on täynnä tätä samaa ihmettä:

Jeesus Kristus, tuo maailman Vapahtaja, on lihaa ja verta, avuton lapsi...

Pyhässä ehtollisessa meille ei anneta jalometallin kappaleita muistoksi, vaan leipä pellon viljasta ja viini rypäleiden mehusta kelpaavat Jumalan armon asumispaikoiksi ja eteenpäin viejiksi...

Pyhässä Raamatussa Jumala suostuu siihen, että arkisen kielen inhimilliset ja ymmärrettävät sanat ovat Jumalan puhetta ihmiselle...

Ihmisen järki saattaa hyvinkin runollisesti tunnustaa: minä uskon, että Jumala on tähtitarhojen takana. Joulun viesti ei kuitenkaan kerro meille kaukaisen salaisesta ja tähtitarhojen takana asuvasta Jumalasta. Sen sanoman ydin on: "Jumala on meidän kanssamme."
Saarnassa Kiuruveden kirkossa uuden raamatunkäännöksen ilmestymisen jälkeisenä jouluna 25.12.1992.

TULLAAN JA TUODAAN

Pihtiputaan kirkon alttariseinällä on tämä tuttu teksti: "Tulkaa minun tyköni kaikki..." (Matt. 11)

Osalle tie kotikirkkoon täällä olevan kotiväen keskelle on kuitenkin outo. Moni on sieltä poissa. Joku onkin sanonut, että jumalanpalveluksen alussa jokaisen kirkkovieraan tulisi hiljentyä rukoukseen. Hän on antanut tuolle rukoukselle aiheenkin. Siinä tulisi tuoda mökillä olijat, sairaat naapurit, kiireiset lapsiperheet ja kaikki poissa olijat kirkonpenkkiin...

Ohjeen antaja tekee vielä tarpeellisen tarkennuksen. Tuossa rukouksessa ei tehdä parannusta toisten elämästä eikä siinä moitita toisia. Tuodaan vain nämä ystävät rukouksessa kirkkoon ja ollaan sitten heidän kanssaan jumalanpalveluksessa...

Lausetta voisi siis hyvinkin jatkaa. Tulkaa... ja tuokaa minun tyköni kaikki!
Vierailulla seuroissa Pihtiputaan kirkossa 2.5.1993.

KONSTAAPELIN KUKKA - SINIVUOKKO (Hepatica nobilis)

Paavali irvuili Raamatun lehdillä tyhjänpäiväisten kieltojen noudattajille. Älä tartu, älä maista, älä koske - niistä syntyy pelkkää omatekoista pyhyyttä ja ylpeyttä. (Kol. 2)

Yllättäen nuo ohjeet soveltuvat sinivuokon käyttöohjeiksi! Ei kannata maistaa, sillä se kuuluu leinikkikasveihin ja on siis myrkyllinen. Ei pitäisi myöskään tarttua ja koskea, vaan tulisi jättää paikalleen kukkimaan. Valkovuokosta poiketen sinivuokolla on lyhyt ja pysty maavarsi. Sen avulla se ei lisäänny kasvullisesti. Siksi sinivuokko on vähentynyt rajusti poiminnan vuoksi.

Sinivuokko tuottaa hyvin siemeniä ja lisääntyy vain niiden avulla, muurahaislevitteisesti. Mutta se on hidasta. Siementaimen kehittyminen kukkivaksi yksilöksi vie kymmenisen vuotta! Sama juuritupas saattaa kuitenkin kukkia jopa 50 vuotta.

Sinivuokon elämänrytmi poikkeaa valkovuokosta. Kukkanuppunsa se valmistaa jo syyskesällä seuraavan kevään kukintoa varten. Myös sen lehdet talvehtivat vihreinä ja kestävät jopa 15 asteen pakkasen. Uusia lehtiä se kasvattaa vasta kukkimisen jälkeen kesällä. Itse asiassa sini- ja valkovuokot eivät ole edes samaa sukua, vaan sinivuokko kuuluu Hepatica-sukuun. Tuon sukunimen kasvi on saanut maksaa muistuttavista herttatyvisistä 3-liuskaisista lehdistä. Valkovuokon lehden muistanet erittäin syvälle liuskoittuneeksi...

Sinivuokko ei ole kasvin nimenä vanha. Vielä nuorempi se lienee poliisin synonyymina! Nätti kukka niille on valittu, täytyy sanoa! Sen ovat ansainneet!

VAARALLISTA

Viime vuosina on miltei kaikki elämän arkiset perusasiat todettu tieteellisillä tutkimuksilla ihmiselle vaarallisiksi. Välillä puhutaan sokerista, sitten leivästä ja kohta varoitetaan voista - ja taas kohta uusista asioista. Joku onkin tästä kyllästyneenä tiivistänyt tämän jatkuvan vaaroilla uhkailemisen omaan terävään johtopäätökseensä: "Vesi kohtuullisesti nautittuna ei liene ihmiselle vaarallista!"

Hienoinkin aate ja parhainkin keksintö tarjoaa aina mahdollisuuden paitsi hyviin ja hyödyllisiin myös täysin vääriin ja vahingollisiin sovellutuksiin. Uskon nimissä on tehty ristiretkiä. Itsenäisyyden, vapauden ja turvallisuuden nimissä on useimmat sodatkin aloitettu...
Saarnassa Kiuruveden kirkossa Itsenäisyyspäivänä 6.12.1986.

TIENVIITTA

Vanhan kirkon kastekysymyksistä kolmas - uskotko sinä Pyhään Henkeen? - on monelle meistä tavattoman vaikea. Luojassa ja Lunastajassa tuntuu olevan jotakin, mihin tarttua, jotakin, mikä pysyy käsissä - tai jonka käsissä minä pysyn. Mutta Pyhä Henki jää jotenkin epämääräiseksi. Ajatuspohdinnoissa sille ei tahdo jäädä tilaa. On hankalaa uskoa johonkin, joka tuntuu jäävän kaikin puolin epämääräiseksi.

Tämä vaikeus liittyy Pyhän Hengen tehtävään. Pyhä Henki ei tyrkytä esille itseään, se ei julista omia voimiaan eikä se levittele ihailtavaksi omia suuria saavutuksiaan.

Urheilun pelikenttien suuret sankarit ovat meille tuttuja. Joukkueen pelaajilla on selässä suuret numerot ja isoilla kirjaimilla koko selän leveydeltä nimi näkyvissä. Ja monelle heistä on tärkeintä näkyä pistepörsssin kärjessä, varmistaa, että oma nimi ja naama ovat varmasti tuttuja. Oman maineen ja kuuluisuuden on kasvettava.

Pyhä Henki ei levittele hartioitaan, jotta oma nimi näkyisi. Se ei huutele joukkoja ympärilleen: tulkaa tänne, katsokaa minua, kuunnelkaa, mitä minulla on sanottavana. Pyhä Henki toimii toisella tavalla. Se on ihmisten keskellä tienviittana, yksinkertaisena, muta selvänä opastimena. Se viittaa muualle, pois itsestään - menkää tuonne, menkää Kristuksen luokse!
Saarnassa Kiuruveden kirkossa helluntaina 23.5.1999.

KIIHKEÄ ELÄMÄ - VALKOVUOKKO (Anemone nemorosa)

Valkovuokon kohdalla siitä on eniten puhuttu: jokaisella on oma aikansa ja paikkansa, ekologinen tasku. Valkovuokon paikka on eteläisissä lehtipuumetsiköissä. Se sanelee elämän kiihkeän rytmin. Jotta valo riittäisi yhteyttämiseen ja siementen tuottamiseen, on oltava kukassa jo varhain keväällä, ennen puiden lehtimistä. Pian juhannuskesän jälkeen valkovuokko jo lakastuu ja jää odottamaan seuraavaa kevättä. Sen kasvukaudeksi jää vain noin 60 päivää. Yhtä nopea pyrähdys kuin sillä kirjailijalla, joka eli vain syksystä jouluun...

"Kukka äidille, äiti ymmärtää..." Ymmärtääkseni tuttu laulu kertoo juuri tästä kukasta. Toivottavasti myös kukan antajat ymmärtävät, että jos kerran vuokkoja on poimittava, ainakin niiden värin on säilyttävä valkoisena! Valkovuokko nimittäin sinivuokosta poiketen tekee paitsi siemeniä lisääntyy hyvin myös kasvullisesti. Sillä on nopeakasvuinen vaakajuurakko, josta voi nousta jopa 1000 versoa neliömetriltä - näistä nousijoista saattaa olla jopa sata kukkavartta. Se ei siis kärsi poimimisesta niin rajusti kuin sinivuokko.

Valkovuokon kukissa ei ole mettä - se ei houkuttele perhosia. Keltaisilla heteen ponsilla se houkuttelee pölyttäjiksi kärpäsiä ja kovakuoriaisia - siitepölypalkalla! Myös pähkylähedelmien levittäminen on omalaatuista. Valkovuokko on muurahaislevitteinen. Sen siemenissä on öljypitoinen lisäke, joka houkuttelee muurahaisia...

Valkovuokon versoissa on glykosidia, joka murskattaessa hajaantuu protoanemoniiniksi. Varmaan jo arvasit, että viimeistään se on myrkyllistä. Se ei ole ihme, sillä valkovuokko kuuluu leinikkikasveihin (Ranunculaceae)... Kun heimon tuntee niin tavat tietää...

SUHTEILLA

Kauppajonossa edelläni olevat tuttavat keskustelivat. Toinen kertoi onnellisena ystävänsä työpaikan saamisesta. Veljen vaimon ystävän kautta oli osattu ottaa yhteyttä... Onneksi oli suhteita! Hän oli onnellinen ystävänsä puolesta.

Kuulijan paikalla olija ei näkynyt muuttuvan onnelliseksi. Kasvoistakin näki, että häntä kuohutti. Ja purkaushan sieltä tuli, kauppajonopurkaukseksi aika erikoinen: "En voi hyväksyä, että suhteilla pelataan! Jos minä taivaaseen pääsen, sinne minä menen suhteilla. Mutta vain sinne!"

Keskeisimmät asiat ovat monesti meillä sekaisin. Siellä, missä pitäisi pärjätä omillaan, siellä pelataan suhteilla. Siellä taas, missä kukaan ei omillaan eikä ansioluetteloillaan voi ikinä pärjätä, siellä kuvitellaan omasta minästä ja omasta elämästä vallan ihmeellisiä.

Se oli täysin totta, minkä kauppajonossa kuulin. Taivaaseen mennään vain suhteilla. Sillä yhdellä. Jokainen meistä.
Seuroissa Seuratuvalla 15.3.1998.

SUKUA SUDELLE

Onko ihminen ihmiselle susi? Tuo aihe oli pohdittavana ylioppilaskirjoituksissa äidinkielenkokeessa. Ja moni teki niin kuin on opittu. Susi ja suden käyttäytyminen nähtiin kaiken pahuuden ja julmuuden huippuna.

Jotkut löysivät kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Suomen Kuvalehdessä lainattiin yhtä kirjoittajista. Näin hän pohti: "Jos ihminen kohtelisi toista ihmistä niin kuin susi kohtelee toista oman laumansa jäsentä, tämä maailma olisi onnellinen paikka!!"

Susi puolustaa, hoivaa, ruokkii ja saalista - se tekee aivan kaiken vain yhdessä samaan laumaan kuuluvien kanssa. Ei taida meissä olla suden sukua...
Aaamunavauksessa lukiolla 26.3.1999.

SPONSORISOPIMUKSIA

Viime viikolla lähetin jo kaksi kuukautta myöhässä olevan lahjan kummipojalle. Hävettää! Mutta onhan kummina oleminen jotakin muutakin kuin vain lahjoja - vaikka olisivat ajoissakin.

Kristikunnan alkuaikojen yhteisenä kielenä oli latina. "Kummi" on latinaksi "sponsor"! Onpa sanan sisältö parissa vuosituhannessa muuttunut! Alun perin ei ollut kyse mainosmarkoista, rahan antamisesta eikä ylipäänsä olleenkaan aineellisesta tukemisesta. Se tarkoitti kanssakristittynä olemista, hengellisessä kasvamisessa mukana olemista.

Tuo vanha näköala ei kylläkään poista häpeää kummin tehtävien huonosta hoitamisesta! Päinvastoin!

Seuroissa Heinäkylässä 18.11.1990.

SUHDANTEIDEN ARMOILLA - MORSINKO (Isatis tinctoria)

Runsashaarainen kukinto antoi alunperin tälle kasville nimen morsiuskruunu. Siitä Lönnrot riimitteli nykyisen morsinko-nimen. Se kuuluu ristikukkaisten heimoon (Brassicaceae).

Historiankirjaa saa selailla tavallista useammalta aukeamalta pysyäkseen mukana morsingon vaiheissa. Itse Julius Caesar kertoo siitä muistelmissaan. Britannian sotaretkellä v. 54 eKr. hän tapasi pelottavan piktien sotilasheimon, jotka olivat värjänneet kasvonsa sinisiksi - morsingolla.

Sinertävänvihreistä lehdistä saadaan indoksyli-nimistä sinistä väriainetta. Tämän värin takia kasvia viljeltiin laajasti keskiajalla koko Keski-Euroopassa. Meritien löytyminen Intiaan 1560-luvulla toi markkinoille uuden indigokasvista saatavan väriaineen. Sen tuontia yritettiin rajoittaa jopa kieltolaeilla, mutta halpatuonti idästä kuitenkin syrjäytti morsingon - tällaista kauppasotaa käytiin siis jo 1600- ja 1700-luvuilla! Napoleonin sodat 1800-luvulla toivat vielä yhden uuden nousukauden morsingon viljelijöille. Sodan seurauksena kauppayhteydet Intiaan nimittäin heikkenivät tilapäisesti.

Suomessa morsinko kasvaa kapealla rannikkovyöhykkeellä sekä lounaisessa saaristossamme. Pidetään hyvin mahdollisena, että se on kulkeutunut tänne viikinkien kaupankäynnin yhteydessä. Kuvan kasvit on kuvattu siltapenkereellä Nåtön biologisen tutkimusaseman lähellä.

Morsingon lehteä sanotaan sepiväksi. Vasemman reunan kuvasta näkee tämän tarkoittavan sitä, että lehtilavan tyvi ympäröi vartta.

PARAS OPETTAJA

Iltakinkerit olivat alkamassa. Alkuvirren alettua kinkeritalon 4-vuotias poika karkasi hoitajiltaan keittiöstä, sieppasi virsikirjan keittiön pöydältä, tuli yksin istumaan tuvan etumaiseen penkkiin, avasi käsissään nurinpäin olevan kirjan ja oli heti täyttä kurkkua mukana liikkeelle lähteneessä pääsiäisvirressä!

Tuli rukous, poika risti kätensä ja kumarsi päänsä niin kumaraan, että kipeää teki. Aamenen sanottuani tuli kuin kaikuna tuo sama sana pojan suusta.

Aiheena tuossa illassa oli yhteinen jumalanpalvelus. Tarkoituksena oli kerrata, miten vahvasti jumalanpalvelus on yhteistä tekemistä ja osallistumista. Tuo pieni poika kertoi sen kaikkia sanojakin vahvemmin!

Iltakinkereiden jälkeen hartaudessa vanhainkodilla 9.2.1992.

OLEN NÄHNYT... NORSUN KYLVYSSÄ

Raamatussa on jokaiselle jotakin. Aarteita löytyy eri aikoina, eri ihmisille ja erilaisissa elämäntilanteissa. Tämän Luther kertoi aikanaan viehättävällä tavalla:

"Jumalan sana on kuin valtavan suuri virta. Sen rannalla, vihreillä rantatörmillä karitsat voivat hypellä. Ja sen suurissa syvänteissä norsut mahtuvat kylpemään..."
Aamunavauksessa ala-asteella 12.11.1991.

TYLSYYDEN HUIPPU

Kerran rippikoulussa kysyin, millaista olisi elämä, jos kaikki käskyt toteutuisivat. Vastauksen olisin kyllä melko lailla kysymättäkin arvannut... Näinhän se ensimmäinen suupaltti sen sieltä kajautti: "Kyllä olisi hirvittävän tylsää!"

Sitä tylsyyttä oli hyvä lähteä yhdessä miettimään. Israelin kansahan sai käskynsä matkalla luvattua maata kohti. Siis vieraiden tapojen, uskontojen ja kansojen paineessa. Käskyjen oli määrä olla tienviittoina vapautta ja rakkautta, hyvää elämää kohti. Ne olivat muistuttamassa näistä kahdesta asiasta: Jumalaa saa huutaa avuksi kaikenlaisessa hädässä. Ja jokaisen ihmisen henkeä ja elämää ja kaikkia elämän tarpeita on aina suojeltava...

Olisihan se varmasti tylsää, jos tuollainen elämä olisi totta... Lukkoseppien ammattikunta olisi kuollut jo aikoja sitten eikä valvontakameratekniikka pääsisi kehittymään ollenkaan! Joka puolella olisi vain rehellisiä ja apua tarjoavia, toisen parasta ajattelevia ihmisiä...
Seuroissa Turhalan koululla 11.10.1992.

PAPPEINKOKOUKSESSA - PÄIVÄNKAKKARA (Leucanthemum vulgare)

Kuva vanhanajan päivänkakkaraniitystä ei välttämättä suomalaiselle tuo mieleen pappeinkokousta. Muut pohjoismaalaiset ymmärtävät yhteyden niiden välillä nopeastikin. Päivänkakkaran ruotsinkielinen nimi Prästkrage tarkoittaa papinkaulusta. Yhä edelleen Norjan ja Tanskan papit pitävät virkapuvussaan vanhaa röyhelöistä myllynkivikaulusta. Myös piispa Rothovius on maalauksessa 1600-luvulla kuvattu sellaisessa asussa. Suomalaiset tuntevat kakkaransa paremminkin arpakukkana...

Päivänkakkaran kukinto on erikoinen. Sen laidoilla on valkeat kielikukat, jotka ovat kaikki emikukkia. Kukinnon keskusta muodostuu kehrä- eli torvikukista, jotka taas ovat kaksineuvoisia. Nopeasti vilkaisten saattaa päivänkakkaran ja peltosaunion sotkea keskenään. Päivänkakkaralla on kuitenkin ihan oikeat pyöreäpäiset ja isohampaiset lehdet, saunion lehdet ovat rihmamaisen kapealiuskaisia. Kuvan vasemmassa reunassa on perinnöllisesti poikkeava lyhytlaitakukkainen yksilö Niemiskylästä.

Päivänkakkara on kovasti vähentynyt salaojituksen ja puhtaampien siemenlajikkeiden "ansiosta". Myös karjan laiduntamisen lopettaminen näkyy lajin määrässä. Silti yksi päivänkakkara saattaa tuottaa kesässä kymmeniä tuhansia siemeniä. Kasvikirja kertoo päivänkakkaran tuoksun olevan jalkahikimäinen tai juustomainen... En nyt noinkaan sanoisi, mutta ei niitä meilläkään maljakoihin kanneta!

OMA PSALMI

"Luetaan se meidän oma psalmi!"

Niin te pyysitte. Ja niin se luettiin. Se luettiin sairaalassa äitinne sairasvuoteen vierellä monet kerrat, monen vuoden aikana. Kerran se oli luettu äitiänne ja isäänne vihittäessä. Se luettiin myös, kun äitiänne saatettiin haudan lepoon. Ja nyt vuotta myöhemmin täällä kodissanne muistoseuroissa se on taas hyvä yhdessä lukea, teidän oma psalminne:

"Herra on minun valkeuteni ja autuuteni,
ketä minä pelkään!
Herra on minun elämäni turva,
ketä minä vapisen!" (Ps. 27)

Muistoseuroissa 27.11.1987.

NUORUUDEN INTOA

Nuori pappi oli Kiuruvedellä menossa seuroihin vanhan rovastin kyydissä. Tuolla nuorella oli intoa, ajatuksia, näkemystä ja vaikka mitä... Kaikki ei mahtunut edes häneen sisälle! Koko menomatkan hän toi esille näkemiään puutteita ja parannuksia ja uudistuksia, joihin oli kiireesti ryhdyttävä.

Tulomatkalla seurojen jälkeenkin sama tahti jatkui. Toinen jaksoi puhua. Ja toinen kuunteli hiljaa. Lopulta rovasti pysäytti autonsa. Hän kääntyi hitaasti nuoren matkotoverinsa puoleen ja muistuttu painokkaasti: "Kuule, paina mieleen, että evankeliumia on tällä seudulla julistettu jo kauan ennen sinua! Ja sitä tullaan julistamaan sinun lähtemisesi jälkeenkin!"

Taas lähdettiin jatkamaan matkaa, tosin aika paljon rauhoittuneina! Muistutus oli aiheellinen ja Raamatunkin lehdiltä tuttu. Paavalikin tiesi jo saman asian: "Minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut..." (1. Kor. 15)

Me emme tosiaan ole ensimmäisiä... onneksi.
Seuroissa Turhalassa 19.4.1993. (Tapahtuman kertonut tarinan "nuori pappi", myöhempi Kuopion tuomiorovasti Matti Järveläinen)

VAIETTUJA UUTISIA

Tämä aika on täynnä huonoja uutisia. Tämä aika myös helposti leimataan pelkkien aineellisten arvojen perässä juoksemisen ajaksi. Radio-ohjelmien kuuntelijatilastot kertovat kuitenkin toisenkinlaisen totuuden.

Sunnuntaiaamun jumalanpalvelus on tämän päivän Suomessa eniten kuunneltu radio-ohjelma. Uutisvälineitten jatkuvan tyhjien kirkkojen levittelyn keskellä ei aina muista, että jokaisena pyhäaamuna tässä maassa on radioiden ääressä ja kirkkojen penkeissä yhteensä lähes miljoona kirkkovierasta! Viikko viikon perästä ympäri vuoden!

Eipä ole näkynyt pahemmin lehdissä juttuja tästä. Uutisoidaan sitä mitättömämpiäkin asioita!
Yöhartaudessa Kiuruveden kirkossa uutena vuotena 1992-1993.

ONNI VIRHEESTÄ - VALKOAPILA (Trifolium repens)

Kun olin perheen kuopuksena syntynyt, isä oli heti ottanut pienen kourani käteensä, katsonut hetken ja selvästi iloisena sanonut: "Tulihan se sieltä!" Vasemman käden pikkurilli oli selvästi kaliiberiltaan pienempi ja vähän koukistunut. Sellainen oli isälllä ainoana sisarussarjastaan. Sellainen oli isän äidillä ainoana sisarussarjastaan...

On siis onni saada perinnöllinen kehityshäiriö! Ei siitä kyllä ole mitään haittaakaan onneksi ollut. Mutta kun jahdataan niitä nelilehtisiä valkoapiloita, siinä on kyse käsittääkseni juuri samasta, perinnöllisestä kehityshäiriöstä. Enpä tiedä kannattaisiko sellaisesta erityistä onnen merkkiä tehdä...

Valkoapila poikkeaa selkeästi muista apiloistamme. Täysvalkoiset kukat ja maanmyötäinen varsi sekä pitkät kukkaperät yhdessä pyöreähköjen typäkkäkärkisten lehtien kanssa varmistavat lajimäärityksen.

Varsinkin ennen apilakasvit ovat olleet tosi tärkeitä laitumille. Juuristonsa bakteerien avulla ne pystyvät sitomaan ilmakehän typpeä maaperään. Valkoapilan käyttöarvoa leikkonurmikoissa lisää sen matalakasvuisuus sekä tallauksenkestävyys. C-vitamiinia sen lehdissä on uskomattoman paljon, jopa 180mg/100g. Myös hunajakasveina apilat ovat erityisen tärkeitä.

ASIAN YTIMESSÄ

Naapurissa, Lapinlahdella, seurakunta täytti 150 vuotta ja pitivät oikein isot juhlat. Lehdessäkin oli pitkä juttu juhlajumalanpalveluksesta ja muusta päivän kulusta. Ihan piispan olivat saaneet saarnaamaan...

Minä tietysti uteliaana lehdestä lukemaan, mitä piispa oli saarnassaan sanonut. Lehti kuittasi kaiken yhdellä lauseella: "Piispa saarnasi päivän evankeliumitekstin antamasta aiheesta."

Olin ensilukemalta melkeinpä närkästynyt, kun piispan saarna noin mitään sanomattoman lyhyesti kuitattiin. Mutta jäinpä sitten kuitenkin miettimään... Mahtoikohan lehtimies itse edes tajuta, miten tarkasti tuli saarnan aiheen kertoneeksi. Juuri siitä pitäisikin saarnata. Ei mistään muusta, joutavista jutuista. Lieneeköhön piispa lehdestä huomannut, miten loistavasti oli onnistunut saarnassaan asiassa pysymään... Tuollaista hyvää palautetta olisi itse kenenkin mukava joskus tekemisistään saada - jos on aihetta...

Päiväkirjasta joulukuussa 2008.

ONNITTELUNI LEHTIMIEHELLE

Sanomalehdessä oli tällainen uutinen: "Afrikkalainen saarnamies hukkui seurakuntansa edessä yritettyään turhaan kävellä vetten päällä."

Tuosta uutisesta voi kyllä onnitella lehtijutun tekijää. Harvoin osuu sanavalinta noin asian ytimeen. Turhaan tosiaan yritti ja turhaan kuoli. Ihan turhaan!
Seuroissa Luupuvedellä 29.1.1995.

ONNEN PÄIVÄT

"Onko tämä se onnen päivä?"

Tuota voi kysellä varmasti hyvin monenlaisissa tilanteissa. Pitkän ja rikkaan elämän elänyt ukkini käytti tuota samaa kysymystä. En sitä muulloin kuullut, mutta viimeisinä päivinään, jo 87-vuotiaana sairasvuoteellaan, hän sitä kyseli. Ja jokainen sen kysymyksen kuulija ymmärsi, mitä päivää hän sillä tarkoitti.

Ukkini kuoli Kiuruveden sairaalassa 15.9.1986.

VANHA VAINOOJA, KAVALA KAUHEA - NOKKONEN (Urtica dioica)

Lutherin taisteluvirren (VK 170) ajattelisi ensialkuun sopivan hyvin nokkosen eli viholaisen kuvaukseen. Mutta eipä kovin hyvin sovi...

Kun kertoo, että nokkosen nuppimaiset karvat ovat onttoja ja sisältävät mm. histamiinia, se ei tunnu vielä missään. Mutta lisätäänpä, että karvoja sanotaan poltinkarvoiksi, niiden nuppi katkeaa ihokosketuksessa ja toimii sen jälkeen injektioruiskun tavoin... Tämän tuntevat ja muistavat jo kaikki!

Aivan toisenlainen kuva kasvista syntyy, kun kerrotaan että se on ollut yksi tärkeimmistä hyötykasveistamme. Norjalaiset ottivat sen mukaansa viljelykasvina 900-luvulla Islantia asuttaessaan! Nokkosen varsien sileitä ja pitkiä kuituja on osattu käyttää jo vuositauhanneet - kansallismuseon kivikautisen Antrean-verkon kudoksistakin se löytyy. Nokkosta on ennen viljelty koko Euroopassa. Siitä on kudottu liina- ja alusvaatteita.

Nokkonen on paljon käytetty myös ravinto- ja rohdoskasvina. Sitä on entisaikoina määrätty mm. keripukkiin, keuhkotautiin, verenvuotoihin, keltatautiin ja impotenssiin... Vaikka tuossa olisikin jo ylilyöntejä mukana, valittiin nokkonen kuitenkin v 1982 vuoden hyötykasviksi sitä ensikertaa nimettäessä - ja ansiosta.

Lutherin "viholaisella" oli vähän voittajia, mutta nokkosen polttavien ruiskeiden kanssa tulee mainiosti toimeen nokkosperhosen toukka - on varmaan paksunahkainen veijari! Kuva on tarkoituksella rajattu kovin tunnistamattomaksi, karvoihin keskittyväksi. Lehtihankojen norkkomaiset kukinnot siinä sentään näkyvät. Laji määrittynee muutenkin alalajiltaan ssp. dioicaksi eli kylänokkoseksi.