YKSITYISASIA

Joka puolella puhutaan verkottumisesta, yhteyden pitämisestä, tiedon jakamisesta - toistemme ajan tasalla pitämisestä. Useimmiten me myös toivomme, että meihin otetaan yhteyttä, kun on ongelmia - varsinkin sellaisia, joista ei itse tiedetä ja joille olisi jotakin tehtävissä. On niin kovin ikävää olla se viimeinen, joka tietää omista asioistaan - ja senkin vasta sitten, kun on myöhäistä.

Sata vuotta sitten jotkut julistivat, että uskonto on yksityisassia. Se on totta. Mutta tuota ajatusta on myös vääristelty vastakohdakseen. Yksityisyyden korostamisessa on helppo mennä äärimmäisyyksiin. Kohta koko elämä on yksityisasia! Siis sellainen, johon kukaan ei saa puuttua ja josta kukaan ei saa sanoa mitään. Tämä on kiistämättä tämän päivän ongelma.

Vaikeuksien pelossa on tarjolla uusi elämäntapa. Sellainen, jossa pidetään suu kiinni. Yritetään olla niin kuin ei olisi koskaan nähty, ei kuultu eikä ymmärretty mitään. Koetetaan selittää, etteivät ympärillä tapahtuvat asiat kuulu meille. Mihinkään ei tule puuttua, koska ne ovat joko viranomaisten hoidettavia asioita tai sitten meille kuulumattomia toisten yksityisasioita.

Tuo uusi elämäntapa on opittu välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta kun se on kerran opittu, sen seuralaisena on saatu raskas kannettava. Ei puhuta eikä puututa. Mutta kannetaan kuitenkin syyllisyyttä, koska nähtiin ja tiedettiin. Eikä voida koskaan unohtaa, että ei viitsitty, ei uskallettu, ei osattu eikä edes yritetty tehdä mitään.

Osaisinko sittenkin avata suuni? Ajoissa. Silloin, kun jotakin on vielä tehtävissä. Ei tuomitsevasti eikä määräten. Ehkä vain arasti kysellen. Suurta numeroa tekemättä. Ihan vaivihkaa nurkan takana. Asianosaisten kanssa. Ystävänä. Enkä avaisi vain suutani vaan korvanikin saisin avattua...
Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 12.10.2005.