Olin rippileirillä. Kesken ruokailun tuli puhelu - pitäjän vanhin asukas oli kuolut 102 vuoden ikäisenä. Puhelimesta ruokapöytään palattuani kerroin tästä pöydässäni oleville rippileiriläisille. Odotin kuulevani ihastelua, nuorten toiveita pitkästä elämästä. Erehdyin. Täydellisesti. Nuorten ajatus kulki aivan toisella tavalla: "Voi kun ei tarvihtis ellää noin vanhaks. Aattele miten yksinäistä - ei olis enää ketään kavereita elossa!"
Olin sitten aikanaa tuon vanhuksen hautajaisissa. Siellä veisattiin mummon omaa lempivirttä. Sitä, jolla hän oli ikänsä aamunsa aloittanut. Sitä, jonka hän yölevolle mennessään aina luki - ja kun ei enää itse jaksanut, pyysi toisia sen lukijoiksi ja veisaajiksi. Sitä virttä, jota lapset muistivat äitinsä aina laulaneen, sitä saattoväki pitäjän vanhimman vierellä veisasi: "Mua, Jeesus, auta valvomaan / ja tätä aina muistamaan: / on lyhyt ihmiselämä..." (VK 538)
Ei olisi itselle tullut mieleen tuota virttä ehdottaa. Elämä yllättää.
Hartauskirjoituksen alussa Kiuruvesi-lehdessä 28.2.2007.
Olin sitten aikanaa tuon vanhuksen hautajaisissa. Siellä veisattiin mummon omaa lempivirttä. Sitä, jolla hän oli ikänsä aamunsa aloittanut. Sitä, jonka hän yölevolle mennessään aina luki - ja kun ei enää itse jaksanut, pyysi toisia sen lukijoiksi ja veisaajiksi. Sitä virttä, jota lapset muistivat äitinsä aina laulaneen, sitä saattoväki pitäjän vanhimman vierellä veisasi: "Mua, Jeesus, auta valvomaan / ja tätä aina muistamaan: / on lyhyt ihmiselämä..." (VK 538)
Ei olisi itselle tullut mieleen tuota virttä ehdottaa. Elämä yllättää.
Hartauskirjoituksen alussa Kiuruvesi-lehdessä 28.2.2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti