SANOJA SANATTOMILLE

Joskus nuoruudessani olin oman isäni sairasvuoteen vierellä. Leikkausta oli pari päivää sitten yritetty. Mitään ei ollut tehtävissä. Tauti tulisi etenemään omalla vääjäämättömällä voimallaan. Radio oli auki. Ei siinä sattumalta oltu. Siinä saman sängyn reunalla istuen kuunneltiin kaiken avuttomuuden keskellä yhdessä syksyisen sunnuntain jumalanpalvelusta.

Silloin se alkoi. Tuttu sävelmä. Ja tutut sanat alkoivat soida mielessä jo ennen veisuun alkua. Mutta ne sanat tuntuivat jotenkin uusilta. Ne tuntuivat sietämättömän kovilta. Jotakin muuta minä olisin toivonut sieltä kuulevani. Itse asiassa mitä tahansa muuta... Olisin halunnut panna radion kiinni. Mutta sieltä se virsi vain tunki korviimme: "Oi etko ihminen muistakaan / sun aikas että on rahtu vaan? Jok´ainut askel sun matkallas / on askel kohti sun kuoloas." (VK 449)

Olisiko tuosta enää tarvinnut muistuttaa! Kyllä sen tuossa tilanteessa olijat muistavat muutenkin. Sen muistaa unessa ja valveilla, joka hetki. Siitä tiedosta ei pääse edes silmänräpäyksen ajaksi erilleen. Siksi se tuntui niin pahalta ja julmalta kuultavaksi.

Olisi jäänyt tuokin virsi minulta aloittamatta. Ja silti se oli paikallaan. Luettu Sana tai veisattu virsi tuo monesti sanat sille, mille ei löydy omia sanoja. Ne tarjoavat sanat siihen, mitä ei uskalla ääneen sanoa ja mistä ei osaa muuten yhdessä puhua.

Hartauskirjoituksessa Kiuruvesi-lehdessä 28.2.2007.